perjantai 14. helmikuuta 2014

Ystävänpäivän ajatus

Ystävänpäivä vuonna 2014, se on todellisuutta. Tänä vuonna se näyttäytyy minulle varovasti edellistä valoisanpana, vaikka taivas onkin sitkeästi sumupilven peitossa. Eilen aamiaispöydässä Imatralaista (13.2.2014) selatessani silmiin osui teologi Veli-Matti Kososen kirjoittama kolumni. Se innoitti minut kirjoittamaan tähän väliin jostain tärkeästä, ettei aina siitä iänikuisesta pyöräilystä ;) Otan vapauden siteerata tähän Kososen muutamaa lausetta, jotka minua niin puhuttelivat:

"Ystävyys ja ystävät eivät yleensä maksa mitään. Arvokkaimmat heistä ovat ihan ilmaisia. He ovat lahjaa, jota et ansaitse, mutta sitäkin kipeämmin joskus tarvitset."

"Ystävä astuu ovestasi sisään, kun kaikki muut ovat jo luotasi lähteneet. Ystävälle uskallat esitellä sisimpäsi jokaisen huoneen, vaikka kaikki siellä on ihan sekaisin eikä sinulla ole asiaa Avotakan sivuille."

"Ystävä sietää sinua silloinkin kun itse olet pohjaan palanut. -- Vihollisen käyttövoima on kateus, mutta ystävän ilo on vilpitöntä, kun sinulle käy hyvin."

Aiemmissa vuodatuksissani taisin todeta olevani passiivinen ystävä. Asianlaita ei ole sittemmin muuttunut tästä yhtään viisaammaksi vanhinpien ystävyyssuhteideni osalta. En vain saa aikaiseksi aktiivista yhteydenpitoa heihin vaikka sille olisi ihan varmasti tilausta. Miksi? Ensinnäkin ajattelen, että heitä häiritsee moinen yhteydenotto. Tuo selitys ei enää kelpaa minulle. No sitten! Omaan sellaisen päähänpinttymän, että yhteydenotolle pitää olla aihe. Väärin! Kaiken mahdollisen asian sivu menevä lätinä piristää joskus ketä tahansa, sen olen kokenut itsekin. Harmi vain, että olen äärimmäisen harvoin kykeneväinen aloittamaan ns. small-talkia. Yleensä tietysti keskustelu velloo yhteisten intressien, harrasteiden, työn tai kuulumisten seudulla - joiden suhteen taas tunnen kasvaneeni erilleen muista! Olen nykyisin muuttunut mies. Ja vailla menneisyyttä.

Kuluneen parin-kolmen vuoden aikana olen sosialisoitunut huimasti, tavannut entisen työni puolesta valtavasti erilaisia ihmisiä ja päässyt vanhan koulukiusatun nössön leimasta irti. Suorastaan murtautunut ulos betonikuoresta ja näyttänyt itselleni mistä kana kusee. (Taikkasiis yleensäkin että se kusee, perusasiat ensin...) Olen löytänyt uusia tuttavuuksia harrastusteni tahoilta ja huomannut, ettei minua suinkaan lytätä maahan niinkuin silloin joskus.
Tiedättekös muuten, että siellä betonikuoressa meinasi tukehtua omiin tunteisiinsa! En oikein tiedä mistä tämä tulee, mutta minun on nykyisin päästävä omistani kertomaan. Tunteet ovat aina tosia tuntijalleen eikä hän voi niitä kieltää, olivat ne sitten hyviä tai huonoja. Molempia tarvitaan - ja ne on hyväksyttävä. Kovin surullista on ollut huomata, kuinka moni täällä kantaa tunteiden ylikuormaa sisällä kuoressaan. Se kun on niin akkamaista niistä puhua, hölmönä vaan pitävät ja kieroon katsovat jos vaikka työkaverille kertoo ajatuksiaan. Tai ehkä töissä ei kuuluu ajatella... Työelämästä tosin löytyy, ironista kyllä, todella suuria tunnepatoutumia ja suurin kiire kieltää ne! Koko patoa ei onneksi auttaakseen tarvitse räjäyttää eikä yksityisasioita kaivella, tiukassa tilanteessa auttaa jo paljon vaikkapa sanoa työkaverille että "onneksi tämä ei ole meidän koko elämä".

Mutta miten niin "mies vailla menneisyyttä"?? No, ensinnäkin minulla on viime aikojen mittaan ollut kunnia ihastua ihmiseen. Vielä jokunen vuosi sitten en uskonut sellaista kokevani tässä elämässä, kannoin vain vanhoja kaunojani siellä saamarin betonikuoressa. Kun teinivuosina muut kiitivät menemään seuraelämässään, minä olin rikki. Palasina. Koetapa siinä sitten jotain. Mutta nyt, solmittuani uusia tuttavuuksia ja katkottuani vanhat turhat murheen kahleet, kerroin tälle ihmiselle tunteestani. Sen unohdin kertoa, että se oli ihan aikuisten oikeesti uutta minulle ja en ehkä kyennyt tarkastelemaan toimintaani objektiivisesti. (Tai paskat mitä selittelyä, olen silti ylpeä itsestäni!) Ja miksi hyvät tunteet pitäisi jättää kertomatta? Huonoista saamme Suomessa kuulla liikaakin!

Hyvää ystävänpäivää ja viikonloppua lukijoille, kuvitellaan vaikka että tätä joku lukee :D