keskiviikko 27. elokuuta 2014

Päiväni tuonpuoleisessa

Sateisena kesälomapäivänä istun vakuutusyhtiön konttorissa. Kymmenessä minuutissa minulle koetetaan myydä kolmea toinen toistaan oudonpaa vakuutusta ja vieläpä saada minut keskittämään koko asiointini moiseen tyrkkyfirmaan! Saan lopulta pyytämäni todistuksen matkavakuutukseni voimassaolosta. Ovi kolahtaa. Se kolahtaa myös valokuvausliikkeessä, josta matkaani tarttuu ajantasaisia passikuvia. Pärstä ei tosin ole muuttunut miksikään sitten aamun mutta peilikuvaa en vaan saanut mukaan... Siksi siis ulkoinen apu. Kaupungintalolla puolestaan vaivannäköni kootaan nippuun kera passin ja hakemuslomakkeen. Tuloksena olisi hyvässä lykyssä postia ulkomailta.

Odotellessa täytyisi vielä tehdä livakamman fillarin rengastukselle jotain; eturengas työntää ilmaa ja tiivistelitkua ulos kyljistään. Hieman toista viikkoa sadepäivän jälkeen takarengaskin laukeaa työmatkalla sen viimeisen kerran. Savonlinnassa pistäytyessäni pyöräspesialisti Jussi laittaa kiekoille ehjät gummit ilman sisärenkaita, ammattilainen on työssään huomattavasti minua huolellisenpi. Samoilla lämpimillä napojen laakerit putsataan ja rasvataan. Ehdin ajella renkaita sisään muutaman luottamusta kasvattavan päivän ennen kuin passini saapuu takaisin reissultaan, sivullaan Venäjän päiväviisumi.




Saan kuin saankin raavittua itseni ylös sängystä vapaapäivänä heti kukonlaulun jälkeen. Työnnän pyörän verannalle. Ilma on todella lämmin, joskin yön jäljiltä raikastunut. Keittiössä ahdan kitaan nykyteinien silmissä kunnioitettavan määrän kaurapuuroa ja kyytipojaksi kupposen mustaa kahvia. Tunnen pienoista mielihyvää pakattuani päivän pyöräretkellä tarvittavan kaluston ja eväät valmiiksi jo edellisenä iltana - mikä ei ole ollenkaan tapaistani! Normaalia ei tosin ole sekään että minua jo odotetaan. Ovi käy, ketju kiristyy.

Uimahallin edustalla on väkeä. Pujottelen joukon läpi pihalle kannetun pöydän ääreen ja ilmoittaudun paikalla olevaksi. Äkkilaskemalta puolensataa muutakin pyöräilijää on ottamassa osaa tähän kyseiseen Imatra-Svetogorsk -kaksoiskaupunkipyöräilyyn, joka on tänään eli 9. elokuuta. Alkupuheen ja yleisen turvallisuusohjeistuksen jälkeen päästään sitten asiaan, ja pitkä letka starttaa kohti itärajaa. On ihan mukavaa päästä parin vuoden tauon jälkeen käymään sen takana. Suomen tullissa käynnissä olevaa remonttiakaan en ole päässyt vielä todistamaan; pari liikenneympyrää on näemmä ilmestynyt kuvioihin ja passintarkastukset hoidetaan parakeissa tullirakennuksen remontin aikana.

Venäjän tulliin taas on ilmestynyt yksi uusi kyltti kahden vuoden aikana. Yllättävän ystävälliselle tuulelle sattunut virkailijatäti tarkastaa passini ja repii maahantulokorttini (kyllä - he repivät sen kahtia, leimaavat ja antavat toisen puolen matkustajalle). Onneksi ei toisin päin...! Talutan fillarin ulos tullikarsinasta tyytyväisenä. Tai en sentään - eturengas on tyhjä. Onneksi ilman sisärenkaita ajetut pari vuotta ovat opettaneet pitämään tätä normaalina, renkaan sisällä oleva tiivistelitku on vain päässyt kuivahtamaan jostain kohtaa pyörän seistyä hetken auringonpaisteessa. Uudet ilmat sisään ja pyörittelyä, taas mennään! Tulliprosessin lopuksi silminnähden työssään rutinoitunut rajavartija tahtoo vielä nähdä leiman passissani ja maahantulokortissani.




"Stadion"

Svetogorsk, entinen Enso, vaikuttaa olevan aivan ennallaan heräillessään lauantaiaamuun. Mitä sitä toimivaa muuttamaan. Kauppakeskus on tosin saanut uudet seinäpellit - kirkuvan punaiset sellaiset - sitten viime näkemän, ja sinisen kioskin myyjällä on uusi Lada. (Jos täällä luonnehditaan talon väriä siniseksi, se todella tarkoittaa sinistä eikä mitään suomalaisittain totuttua säyseää pastellisävyä!) Svetogorskin kaupunkikuvaa hallitsevat pitkät, massiiviset kerrostalot sekä niiden lomaan rakennellut peltivuoratut kioskit ja kaupat. Keskustan puiston kasvillisuus on rehevää, nurmikko mukaanlukien. Rullailemme pääkatuja pitkin urheilustadionille, jossa paikallinen liikunta- ja nuorisotoimi tarjoaa tsaikkaa ja keksejä. Sikäläisellä sokeripalalla ruokkisi vaikka puolikkaan hevosen. Stadionin laitaan on pystytetty esiintymislava ilmapalloineen ja koristeineen, epäilemättä siellä tulee olemaan ohjelmaa. Onhan Svetossa tänään kaupunkipäivä! Venäläinen poppi raikaa ämyreistä niin lujaa, että meiningin on jollain ihmeen matematiikalla pakko olla cool (круто). Korvani kestävät napata pari valokuvaa, sitten on vetäydyttävä.





Juoksurata on mallia ekologinen






Stadionin mahdollista ohjelmaa emme jää odottelemaan, vaan suuntaamme kohti kylästä pois vievää Leningradin valtatietä. Eräällä kadulla on käynnissä ilmeisesti jonkinlainen katuviemärin puhdistustyö - siihen tarvitaan mies ja peltiämpäri. En nyt ala vääntää teille rautalangasta verraten yksinkertaisen tehtävän kulkua, vaan sen sijaan iloitsen työturvallisuusajattelun toteutumisesta täälläkin: avoimen katukaivon viereen on asetettu pieni suttuinen varoituskartio. Keskellä katua! Kaivosta haalattu musta möhnä sijoitetaan välittömästi kadun pientareelle. Onko sijoitus lopullinen, sitä en osaa teille sanoa!

Pistäydymme myös jykevällä, 30-luvulla rakennetulla koululla, jossa on esillä paikallisen taidemaalari Valeri Bogdanovin maalauksia. Bogdanov on ikuistanut tauluihinsa paitsi Karjalan alueen kansallispukuja, myös maisemia. Vuoksen rantamaisemia löytyy monesta taulusta, tunnistanpa muutaman paikan Imatrankin puolelta. Hieman harmittaa kun en kysynyt, saako noita komeita teoksia kuvata ja kuvia julkaista tässä!

Taajaman jälkeen alkaa maantieajo. Rajanylityspaikan läheisyyden huomaa tiellä kulkevasta liikennemäärästä, joka ei tien yleiseen olemukseen nähden ole mitenkään vähäinen. Tie on kyllä siedettävän levyinen, mutta pientareet ovat hiekkaa silloin jos niitä sattuu olemaan. Heinää kasvavista ojanpenkoista ja risteysten näkemäalueista ei kannata puhua - sillä niitä ei ole. Metsä alkaa useimmiten heti asvaltin reunasta ja se on sitten ihan oikeaa metsää, eikä mitään tukkiteillä ja hakkuukoneilla aikaansaatua reikäjuustoa! Vaikutelma venäläisestä asvaltista taas on perin mustavalkoinen; sitä joko on tai sitä ei ole. Pikeä ei täällä ainakaan säästellä, tien pinta on sileää kuin talitintin pääluu ja näin ollen oikein sipsakkaa ajettavaa pyöräilijän näkökulmasta. Toisaalta sitten vaaksan syvyisiä teräviä kuoppia tulee vastaan vähän väliä, pakottaen pitämään katseen tiukasti tiessä. Onneksi edes reunaviiva muistaa kiertää montut hiekkapientareen puolelta :) Paikoin on taas saatettu raapaista jyrsimellä koko pinta pois, kun on siltä sattunut tuntumaan. Täkäläiset tietyöt taitavat olla enemmän tai vähemmän kosmeettisia operaatioita.





Korjaamon mannekiinikin tarvitsisi abtopemohtia


Ajelemme läpi Lesogorskin eli entisen Jääsken. Suuret, synkeät kerrostalot kohoavat täälläkin rehottavien terijoensalavien takana. Tien oikealla puolella on kaiketi jonkinlaisia siirtolapuutarhoja joissa paikalliset ruopsuttelevat kasvimaitaan. Naatteja saakin kuokkia rauhassa, sillä niitä ympäröivät villiintyneet risukot estävät havainnoinnin lähes kokonaan. Ruosteinen verkkoaita ja hieman joka suuntaan länässä olevat kasvihuoneet toki vihjaavat asiasta.



Puutarhaunelmia


Ei ollut ensimmäinen hylätty rakennus. Eikä viimeinen.

Jääsken yhteydessä en muuten voi olla valottamatta teille vanhaa imatralaista tokaisua "Mää Jääskeen"! Taannoin, Imatrankosken vielä kuohuessa vapaana, moni rakkaudessaan pettynyt tahi muuten onneton päätti päivänsä hukuttautumalla koskeen. Virta vei ruumiit kauemmas alajuoksulle. Siellä ne ajautuivat rantaan, ja kuulemani mukaan kulloinkin kyseessä olleen maanomistajan tuli kustantaa vainajan hautaus. Niinpä imatralaisten, miksei ensolaistenkin, kerrotaan työnnelleen löytämiään ruumiita takaisin virran vietäviksi. Vuoksi tekee melko tiukan S-mutkan juuri Jääskessä, joten eipä ihmekään että juuri täällä vainajat kohtasivat sen viimeisen rantansa. Voin varsin elävästi kuvitella ohikiitävän "näkeekö kukaan" -vilkaisun maanomistajan silmissä ja tuon työn touhussa hampaiden välistä päässeen murahduksen. Ilmeisesti joku on joskus nähnytkin, kun kerran fraasin taustoja tunnetaan noin hyvin! Sanonnan nykyinen synonyymi kehottanee suksimaan kuuseen tai ...tai siis ääh, ei mihinkään.

(Tuon fraasin löydätte muuten postausteni alalaitojen pikku gallupista vaihtoehtona; jos juttu oli todella syvältä niin KLIK siitä!)




Jääsken kylä jää taakse ja maisema on hetken hieman avoimenpaa. Täällä laajat kesannoivat pellot ja niityt levittäytyvät tien molemmin puolin. Useimmat tosin puskevat pajua suurina ryteikköinä ja jotenkin hylätyn näköisinä. Kenties ne sitä ovatkin, erään talon pihaa laiduntava lehmä tuskin tarvitsee kovin montaa neliökilometriä talvievästä eikä paikallisillekaan taida heinä liiemmin maistua. (Tai eihän sitä tiedä...!)




Koukkaamme Jääsken jälkeen kohti Viipuria lähtevän tien kautta evästauolle Vuoksen rantaan. Taukopaikka on sama kuin aiemmillakin reissuilla, se sijaitsee maantiesillan kupeessa. Silta on mallia betonielementti kertaa toinen betonielementti! Paikalliset viettävät vapaapäiväänsä rannalla uiden ja kumiveneillen, raskas liikenne jyrää sillan yli lämä pohjassa. Ylisuuressa heinäkuormassa oleva traktori yrittää samaa. Siltakombinaattiin mahtuu näköjään myös yleinen uimaranta veneenlaskupaikkoineen sekä... katu? Kyllä! Kuoppainen, vino kärrytie vie sillan alta talojen pihoihin ja sitä kautta Jääsken vanhojen kirkonraunioiden ohi takaisin Antreaan vievälle tielle. Kadun liikenne muodostuu Lada Nivasta sekä liki perusteettoman korkealla maavaralla varustetusta pakettiautosta, jonka merkkiä en edes tiedä. Ehkä UAZ?

Kamennogorskia, siis entistä Antreaa lähestyttäessä tienvarren puissa alkaa näkyä ruosteisia varoituskylttejä. Tunnistan niistä sanat "Seis" ja "Alue". Kylttien tarkoitusperä selvenee, kun vasemmalla puiden latvojen välistä pilkottava taivas synkkenee harmaaksi. Häh? Uusi vilkaisu paljastaa ettei kyseessä suinkaan ole aerobiologinen skämmi, vaan aika julmetun korkea kasa kivituhkaa! Kasaa, tai paremminkin vuorta, jatkuu pikku metsikön takana vaikka miten pitkästi. Antreassa on suuri kaivos, joka tuottaa sepeliä ja luoja ties mitä muita kiviaineksia. Kun Imatralla vavahtelee maa, se kantautuu siis täältä? Dumpperit mellastavat kasoilla ja lastissa olevia rekkoja lähtee kaivokselta vähän väliä. Muutama vuosi sitten vastaavan pyöräretken aikaan oli jostain rekasta "lurahtanut" pari kuutiota liki nyrkin kokoisia kiviä tielle. Tämä on normaalia! Kapealta rautatiesillalta aukeaa näkymä Antrean ratapihalle, sepelillä lastattuja junia riittää niin pitkälle kuin silmä kantaa ajolankapylväiden seassa.


Tulisiko vuori kaatosateella profeetan luo? Toivottavasti ei.



Kylän torilla nuoleskelen paikallisen jäätelön, jonka suklaakuoresta puolet sulaa ja tippuu maahan. Tästäkin päivästä tuli hellepäivä, ei onneksi niin kuuma kuin muutama edellinen. Taivaalla näkyy korkeutta kasvavia kumpupilviä. Urheilujuoma loppuu, ostan tilalle vettä ja vähän limonaatia. Torin pienessä kaupassa on kattavan vodkavalikoiman lisäksi kalaa tuoreenpana ja ei-tuoreenpana, vihanneksia, puolimetrisiä vesimeloneja sekä tiivis tunnelma. Lämmintäkin on varmasti liki neljäkymmentä astetta. Kaikki kalat eivät ole mahtuneet pakastimeen, ja yhden pyrstö retkottaa luukun ulkopuolella. Eihän nyt kukaan muutenkaan pyrstöjä syö! Aiemmin torilla kaupiteltiin myös Suomesta ostettua astianpesuainetta sun muita arjen hyödykkeitä, katteen kera tietenkin.

Myös Antreassa on tänään kaupunkipäivä. Paikalliset ovat kokoontuneet jonkinlaiseen puistontapaiseen hengailemaan ja nauttimaan tapahtumista. Ohjelmassa on kaiken sorttista toimintaa lapsille aina kasvomaalauksista polkuautoajelun kautta tanssiesityksiin. Varttuneenpi väki ammuskelee ilmakivääreillä (ei onneksi niitä lapsia) tai tarinoi muuten vaan keskenään. Seuraan hetken lauluesitystä, mutta laulajatyttösen tuhatkertaiseksi vahvistettu ääni saa korvani vihlomaan. Karavaani starttaa onneksi piakkoin paluumatkalle, sillä Antrea on reissun lakipiste. Tahi kääntöpoiju.


Uskokaa pois, aika monta dB





Vamos tillbaka kot-suomeen





Paluumatka on leppoisaa lönkyttelyä alkuillan auringossa. Jääskessä huomaan hieman yllättävän ilmiön: ahterini ei selvästikään pidä 16 km/h keskinopeudestamme. Se puutuu, ja vähän väliä on noustava ajamaan putkelta. Kilpasatula on todella nimensä veroinen. Omissa ajoissani matkanopeudet liikkuvat jossain 23-26 km/h:n välillä, jalat tekevät lujemmin töitä eikä satulassa ehdi plösöttää kuten nyt. Läskipyörän penkki olisi ollut huomattavasti peppuystävällisenpi valinta tälle päivälle, siinä kun pystyi talvellakin istuskelemaan koko päivän rinkka selässä. Mutta nyt on vain kippuroitava, onneksi selässä on vain pienenpieni reppu. Liikenne on vielä aamuakin vilkkaanpaa, ja nyt autoja tulee ja menee jatkuvana virtana. Yksi rekkakuski ei ota turhaa stressiä ohitustilanteesta mäen harjalla, ajaen keskellä tietä. Vastaan tuleva pikkuauto väistää pientareelle niin että hiekka pölähtää.

Juomatauolla puska-asioille loikkiessani olen kompastua tsaarin aikaiseen sähköjohtoon. Lankojen päälle lahottunut koivu kielii onneksi siitä ettei linja ole kuuma. Jännitteettömyys tuli kylläkin jo tahattomasti todettua yhden langan hieraistua ohimoon... Alan ammattilaisena en muutenkaan voi olla kauhistelematta täkäläisen sähköverkon yleistä olemusta. Juuristaan lahoavien pylväiden viereen tavataan näköjään juntata betonipaaluja, jotka sidotaan rautalangalla tukevasti (?!) pylväisiin. Sitten pylväät katkaistaan puoli metriä maanpinnan tason yläpuolelta ja vot sie, tuloksena on vinhasti harottavia sätöksiä! Pienen lammen yli kulkevan suurjännitelinjan tolpat ovat antaneet rannalla periksi ja langat roikkuvat metrin-parin korkeudella vedenpinnasta. Tien penkalla puolestaan muuntajakone pörisee pajupuskassa. Ikään kuin se olisi auton lavalta siihen pylläytetty, kytketty sähköihin ja lähdetty kotiin tyytyväisinä. Tuntuu hieman ilkeältä nähdä että kauenpana olevan talon ulkoseinässä palaa lamppu.





Viimeinen strateginen sipsitauko, oikealla allekirjoittaneen rukki


Takaisin Svetogorskiin saavuttuamme porukka hajoaa, retki on päättynyt. Suomeen siirrytään omatoimisesti. Olisi näköjään suosittua jäädä imemään kaljaa terassille, mutta minä suorin omille teilleni. Suomen tullin risteyksessä posotan muutaman kanssapyöräilijän kera pienen kyltin sivu. Ohi ajavan auton kyytiläinen huomauttaa että olemme väärällä kaistalla. Kaarramme takaisin etsimään oikeaa kaistaa ja kas kummaa, tuossa pikku kyltissä kielletäänkin pyöräileminen...! Väsymystä taitaa sittenkin olla ilmassa. Tullissa kukaan ei onneksi jaksa nillittää sekoilustamme. Laitan skämmin turistin tietämättömyyden piikkiin, vaikka olenkin joskus kelkkonut Svetosta bensaa pari vuotta (mutta sitähän te ette tiedä)! Onneksi nykyisin ei tarvitse enää ravata täällä autolla, sillä pyöräiltyjä kilometrejä tulee enemmän kun autoiltuja. Odottelu ja rahan vaihtelu ovat nyt kuolleen hevosen heiniä. Ja se kaikki paperisota Venäjän tullissa, voi kiesus... Ei ole sitäkään ikävä!

Tilastojen ja speksaamisen ystävät näkevät täältä päivän reittidatan:

Päivän kilometrisaldoksi tuli lopulta varsin maltilliset 81,5 km plus kymmenkunta kilometriä siirtymiä. Kunnon hikireissut ja "luulot pihalle -vedot" sietääkin jättää Suomessa tehtäviksi, sen verran harvinaista herkkua tämä kannaksella reissaaminen minulle on! Jos vielä pitäisi valita maksanko 30€ kilpailuun vaiko tällaiseen pyöräilyyn osallistumisesta, veisi tämä kirkkaasti voiton. Kelloa vastaan ryntäilystä pitää itse saada korvaus ja se onkin sitten ihan toinen asia, sitä myös työksi kutsutaan!
Illalla sapuska tekee ihmeitä ja sauna vielä ihmeenpiä. Eikä untakaan tarvitse odotella ikuisuutta.