torstai 13. marraskuuta 2014

Syysvesillä

Työt mokomat ovat tulleet uniin taas useana yönä peräkkäin. Eivätkä missään hyvässä valossa: meluavat ja haisevat koneet hajoavat, tulee ruuhka, tulee kiire, puhelin pirisee "ja kaikki kuolee" (kuten ystäväni tuon lakonisesti tiivistäisi). Ja joka yö sama show. Ei hyvä. Päivisin en vielä onneksi ole väsynyt, mutta sen luokan hälytysääni tämä on etten tule painelemaan tätä niin vaan villaisella. Ehei!

Tihrustaessani maailmaa päivä päivältä muuttuvin silmin ja mielin (toivottavasti avoimin sellaisin), huomaan lopulta olevani tietyssä mielessä melko vähään tyytyväinen. Huomattavasti pienenpiin kuvioihin kuin "standardi" vaatisi, kenties pienenpiin kuin nykyiset. Asia vaatii vielä kosolti pään raavintaa, mutta suurten linjojen muuttaminen ei suinkaan ole minulle enää pelkkä tabu. Sitä voisi kutsua jo mahdollisuudeksi. Olkoonkin, että sellainen voi maksaa työpaikan jossa pärjään kuulemma hyvin (teen kolmivuorotyötä teollisuudessa.)

Mutta! Ei kirvestä kaivoon ennen kuin sen on se on kaivettu (sillä kirvesparalla). Vapaapäivät voi onneksi käyttää ensiavuksi rakoilevan psyykkeen hoidossa.


Eilisen lehdet

Jätin suosiolla muutamat kotityöt rästiin ja läksin vetten päälle. Wanha inkkarini röhjötti vielä omalla tutulla pikallaan, ei ollut kelleen kelvannut syksyn pimeinä iltoina... Vedenpinta on jo paremman aikaa pysytellyt matalalla, eikä tämänpäiväinen tilanne ollut edellisiä viisaanpi. Kanootin vesillelasku teetti pienen urheilusuorituksen.

Koska matkasuunnitelmat on allekirjoittaneen logiikalla tarkoitettu matkalla tehtäviksi, karahti keula Haapasaaren kiviseen rantaan alunperin suunnitelun Lammassaaren sijaan. Edellisestä vierailustani tällä saarella onkin jo varmaan 15 vuotta. Homman nimi oli silloin joku koulun ulkoilu- ja liikuntapäivä kaupungin leirikeskuksessa, käytännössä siis pakollista jalkapalloa ja turpaan. Silti nyt tuntui kuin kävisi ensimmäistä kertaa koko saaressa!


Auttavaa näkösuojaa kulkineelle


Merisäätä ei tarvinne selittää tarkemmin

Päätin käppäillä saaren ympäri. Pohjoispäässä oli ilmeisesti myrskytuuli päässyt tuivertamaan, sillä hakkuuaukean kannot olivat revenneet juurineen samaan yhteiseen suuntaan. Puuaines oli toki käyty sittemmin korjaamassa talteen. Muodostuneella hakkuuaukealla oli myös saaren korkein kohta; peruskartan korkeuskäyrien mukaan sadan metrin luokkaa merenpinnasta. Sinne siis.


Ylemmäs ei päässyt...


...joten kahvitauko!

Mäennyppylällä koetin hahmotella ympäristöä: tuossa vieressä oli Mikonsaari, sen takana jossain Kytönen. Tuo masto on Äitsaaressa. Tuntui oikeastaan hauskalta olla löytöretkellä lopulta vain kivenheiton päässä kotirannasta! Aina ei siis tarvitse reissata merta edemmäs kalaan ;) Saaren länsirantaa pääsi hyvin eteenpäin kivenlohkareilla hyppien. Jossain vaiheessa tupsahdin jälleen saarta kiertävälle polulle.

Hämärtyvässä iltapäivässä kuljin vielä aution leiripihan läpi. Ei ristin sielua, ainoastaan tuuli räpsytti lipputangon naruja. Kesällä tännekin ilmaantuisi taas elämää, sitä ennen olisi edessä vielä talven hiljanen horros. Vielä viimeiset kahvit naamariin, rupinen ruuhi vesille ja liivit niskaan. Tuuli voimistui ja mantereen puolelle oli hyvä ehtiä ennen pimeää.


Suomalainen marraskuu: mustavalkokuvia värikameralla


Hiljattain täällä päin uutisoitiin kahden miehen kadonneen Saimaalla Puumalan suunnalla ja veneen löytyneen köli ylöspäin ajelehtimasta. Ei syysvesistä turhaan varoitella! Nytkin minulla oli ajoittain täysi tekeminen kanootin pitämiseksi kurssissa sivuvastaisen tuulen tuivertaessa. Vesipärskeet eivät enää vilvoittaneet, vaan jäätivät! Tähän olisi oikeastaan ihan hyvä päättää melontakausi... Kotirantaan päästessäni tuo päätös oli selvä.

---

Tulevina öinä varmaan näen, oliko pikku reissustani apua. Varmasti oli! Ainakin nyt väsyttää siinä määrin että tämä lähetys päättyy tähän ja höyhensaaret kutsuvat.
Yötä ;)