maanantai 26. tammikuuta 2015

Kesää muistellen: Iloista melan kolinaa

Tunnelma on hieman kaksijakoinen. Skodan ohjaamossa on havaittavissa niin tervettä seikkailun odotusta kuin myös ryppyotsaisia vilkuiluja bensamittariin. Kyydissä istuva kotiväki harjoittaa tuota viimemainittua, onhan auto bensoineen heidän. Matkamittari näyttää jo liki sataa kilometriä ja "tuo hullu vaan paahtaa menemään"! Perjantaisen alkuillan liikenne Kuutostiellä on kiitettävän vilkasta, ohittelijoita löytyy aina moottoripyörästä maastoautoon. Onneksi reitti kääntyy pienemmälle seututielle, josta edelleen hiekkatielle. Kotvasen kuluttua Luumäen Kivijärvi aukeaa kapean tien molemmin puolin. Paha kieli on minulle joskus kehunut mokomaa lätäkköä maasta taivaaseen, eritoten sitä kiertävää maantietä joka on kuulemma suosittu pyöräily- ja autoilureitti. Fillarin selässä asiaan palattaneen joskus, autolla tuskin ikinä. Huviautoilun käsite on minulle vuosi vuodelta aina vaan vieraanpi. Hiekkatien mutkissa yritän pysyä perinteisen "tuon jälkeen tuonne" -tyylisen paperinavigaattorini perässä. Varuiksi päälle kytkemäni digitaalinen kartturi kuitenkin varastaa huomioni ja seuraan lopulta sitä sokeasti, kuin parahinkin shoppailija mainosmiestä.

Automatkan tarkoituksena on, että Kivijärvi myös loiskuisi molemmilla puolilla. Mietin kuinka helposti se kävisikään - tuosta painan vähän roisimmin kaasua ja ajan suoraan... Vaan ei, vesileikkejä varten auton peräkärryssä nököttää vanha inkkarikanoottini. Sitä saisin kuskata wanhan liiton perunavoimalla seuraavat pari päivää, sillä alkamassa on sekalaisenkirjavan seikkailuporukkamme melontaretki Luumäen Kannuskoskelta Väliväylän melontareittiä pitkin Rutolaan, Lappeenrantaan. Aloituspisteen häämöttäessä ihailen kauniisti kumpuilevia maisemia ja huomaan digitaalisen navigaattorin olevan oikessa, omani taas väärässä. Nyt kannattaisi tehdä lottorivi!

Kannuskoskella operaation Lappeenrannan venekunta, kamraatit Talka ja Siekkinen, ovat jo laskemassa omaa kanoottiaan. Kartan lukusuunnasta käydään vilkasta mielipiteenvaihtoa. Hetken kuluttua minäkin saan raapia päätäni, sillä paikka on topografisesti varsin ovela: kosken U:n mallinen mutka ja sen ylittävä kylätie muodostavat keskenään perin kummallisen asetelman. Lähtemällä keskeltä vasemmalle pääsee siis aikanaan oikealle! Pähkäily tuottaa lopulta yksimielisen tuloksen ja ryhmä rämä pääsee irtautumaan rannasta. Vakuuttelen vielä kotiväelle että kahden-kolmensadan yleisimmän petoeläimen kohtaamiseen, ydinsotaan ynnä muihin arjen pikku haasteisiin on varauduttu! Tai ainakin yritetty.


Lappeenrannan osaston pulkka on sentään oikein päin


Operaatio Märkä Ruuti, kuten lappeenrantalaiset ehtivät reissun nimeämään, alkaa rauhallisissa merkeissä. Ainakin ensimmäiset kilometrit lupaavat hyvää. Melomme Ruokokoskea ylös Lakanjärvelle, josta edelleen Lakanvirtaa kohti Tuohtiaista. Maisemat vastaavat suunnilleen kartan merkintöjä ja vettä riittää. Pari satunnaista veneilijää putputtaa vastaan. Kapea, mutkitteleva jokimainen vesistö ja välille sattuvat pienet lammet saavat mielikuvitukseni liikkeelle: entä jos näihin maisemiin ei johtaisikaan maanteitä? Homma toimisi kuin muinoin Egyptissä, jokea pitkin. Siellä-täällä siintävät talot ja kesämökit olisivatkin saarissa, kiireisten maakrapujen ulottumattomissa! Nuoriso jaksaisi soutaa ja osaisi suunnistaa, eikä vain hakata videopelejä... Eläkäämme siis haaveissa! Ne ovat nyt totta, kotvasen aikaa.


Illan varjoon himmeään


Tuohtiaiselle saapuessamme laskeutuu pimeä, takanamme horisontti hohtaa vielä hetken auringon viime kajon vomin. Rantojen mökeille ja taloille syttyy valoja. Tulee tähtikirkas yö. Saavumme pienen saaren edustalle, siellä pitäisi olla yökortteerimme. Saan muistutuksen siitä, ettei kivikkoista saarta tulisi koskaan tutkia kovin läheltä rantaa - karahdan kiville pilkkopimeässä. Tunne on varsin mielenkiintoinen, onneksi ruuhi irtoaa rytmikkäällä nytkytyksellä.

Saari osoittautuu Haukkasaareksi, Talkan suunnistustaidot ovat siis tallella! Rannassa, joskin pikku puskan peitossa, seisoo melontareitin opaskyltti. Lotjat parkkiin ja kamppeet maihin. Tarkastamme lappeenrantalaisten kuuman vihjeen, jonka mukaan saarella pitäisi oleman sauna! Etukäteen olimme lähestulkoon lyöneet vetoa että se on lukittu, tai vähintäänkin etukäteen varattava. Mutta! Itse kukin joutuu syömään hattunsa kun totuus paljastuu. Eihän saaren sauna mikään modernin infrastruktuurin riemuvoitto ole, mutta ennenkaikkea ajaisi asiansa. Alkaa armoton lämmittäminen ja veden kantaminen :D


t-tuo ei ole se sauna
(kuva: J. Talka)

Yksi asia pitää ehdottomasti tehdä: pulahtaa saunasta uimasille kirkkaan tähtitaivaan alla! Kroolaan saaren edustaa ankkuri pohjassa. Pimeän aikaan vedessä kellutellessa tuntuu kertakaikkisen huumaavalta katsella yläpuolella koko komeudessaan levittäytyvää Linnunrataa. Melkein kuin lentäisi avaruudessa itsekin... Hiljaisuuden rikkoo ajoittain vain Talkan ja Siekkisen saunan edustalla käymä vaimea neuvonpito. Voi poijjaat, mistä jäitte paitsi!!

Kukaan ei sen sijaan jää paitsi makkaroista, joita on paketillinen per taistelija. Saunan ja reissupäivän päätteeksi eväs maistuukin, tosin yötä vasten on aina vähän keljua ahtaa rasvaista pöperöä naamariin. Toisaalta en enää kehtaa työntää puolia omistani takaisin rinkkaan tekemään sen sisällöstä vähintäänkin ovelan hajuista, joten ääntä kohti vaan ja hyvää yötä. Burrp...!








Paremmassa kunnossa se on kuin omani... But i'll rise again!!!


Aamuvarhaisella on vilpoisaa. Osaston pakkoherätys kajahtaa ilmoille kello kukkokiekuu ja yksi jos toinenkin seikkailija on osoittavinaan väkinäisiä heräilyn merkkejä, eihän nyt patalaiskan nysvän titteliä huoli heti jakoon laittaa! Huomaan että retkeilyharrastuksen myötä lapaluitteni nokat sun muut valuroiskeet ovat päässeet jo vähän sinuiksi epämääräisten makuualustojen kanssa, paikkoja ei sanottavammin jomottele. Kurkkuun kyllä koskee kuten aina, siihen auttaa onneksi yleensä kuuma kaurapuuro ja aamukaffet.
 

Saaren laavu on muuten tukevaa tekoa. Olisiko peräti sahattu vanhasta aitasta?
(Kuva: J. Talka)




Leiripaikan siivouksen jälkeen (yritettiin ainakin) on matka jatkuakseen. Herää pienoista keskustelua järviveden juomakelpoisuudesta, lähinnä aspektilla mökkiranta vs. avoin selkä. Kuilaisen naamariin puolisen litraa käsivarren syvyydeltä koukattua yleiseliksiiriä, onpahan nyt ainakin "kivi heitetty". Heitetäänkö seuraavaksi laattaa vai veiviä, sitä jäämme arvuuttelemaan!

Sää haiskahtaa petolliselta, lämpimästä auringonpaisteesta huolimatta taivaanrannassa vaeltaa myrtsin oloisia pilviä. Lienee paikallaaan varata sadetakki valmiiksi kanootin pohjalle. Kotvasen melonnan jälkeen päästäänkin jo pitämään useat rättisulkeiset kuuropilvien vyöryessä ylitse.


Hetkeä ennen


...tätä. Kamera suojaan!


On ääniä joista lamaannun, ääniä joista hermostun ja ääniä joista kerrassaan lumoudun. Miljoonien sadepisaroiden rauhallinen hilinä ympäröivää järven pintaa vasten saa aikaan tuon viimemainitun tunteen. Aina, niin nytkin! Kastuminen ei oikeastaan edes haittaa.

Kalamaniemi (Kalama - ei, ei olla Savossa nyt!) tarjoaa kartan mukaan nähtävyydeksi kalliomaalauksia, parissakin paikassa. Kolme taistelijaa tuijottaa kallioita kuin lehmät uutta navettaa. Mutta ei! Yksiinkään silmiin ei satu mitään maalauksiin viittaavaa. Niemen edustalla uistinta heittelevä mökkiläinen kertoo, ettei ole vielä itsekään mokomia hieroglyfejä löytänyt. Murteesta päätellen mies on Stadin suunnalta. Kalamaniemi on silti itsessäänkin sen verran komeaa katseltavaa että päätämme käväistä oikein mantereen puolella. Eihän tässä nyt jäniksen selässä olla!


Kalamaniemek kommeit kallijoet





sekä rupiset ruuhemme

Kelkjärvellä ja Lyötinselällä meloessamme säätila näyttää kenties kauneimmat kasvonsa koko reissulla. Kapealle järvelle ei oikein pääse tuulemaankaan, kiitos rannoilla kohoavien kallioiden ja mäkien. Tästä(kin) se kesä muistetaan ;)





Tämä voisi olla hyvinkin eeppinen eräkuva ilman tuota mökkiä!




Ruokatauko päätetään pitää Uitonsaaressa, joka on samalla porttimme Ala-Kivijärvelle. Karttaan on merkitty saaressa olevaksi laavun rantautumispaikkoineen sekä käymälöineen - ja onhan siellä. Pääsemme juuri ja juuri maihin ravakan sadekuuron rojahtaessa niskaan. Laavulla lyön wanhan, raivokkaan värikkäältä 70-luvulta peräisin olevan tenukeittimeni tulille. Ensin tarttisi saada keitetyksi potillinen vettä makarooneista, kuivapekoni-, juusto-, talitiais- ja ties mistä rotanlihapaloista koostuvaa retkimuonaa varten (en ole koskaan ollut liiemmin einesten ystävä). Katselen kuinka muu osasto hoitaa keitoksensa tehokkaasti risu- ja kaasukeittimin. Muiden jo ravitessa omia ruumiitaan, pääsen vasta sotkemaan omia aineksiani kuumaan veteen. Hohhoijaa! Keitin menee kyllä päivityslistalle seuraavaa reissua varten!



Uitonsaari rantautumishaluisen silmin


"Tulipas nyt sakeaa sumppia."
"-Onko kukaan nähnyt Siekkisen hernekeittoa???"










Ja taas mennään. Tässä vaiheessa reissua uskallan todeta pärjääväni yksinäni suht' siedettävästi kahden miehen viemälle inkkarille - käytössäni on näet vastoin kaikkia taiteen sääntöjä kajakkimela! Molemmilla venekunnilla on siis saman verran lapoja pelissä... Kanoottimme ovat liki saman kokoisia, lappeenrantalaisten kulkine on tosin omaani painavanpi. Heitä on kaksi ja minua yksi, joten jokainen pitämäni tauko kostautuu heti vauhdissa. Etenemiseni onkin useimmiten juuri tauottamisen johdosta perin nykivää; joko olen reilusti jäljessä tahi saman verran edellä. Kaksistaan melottaessahan toinen voi aina jatkaa työtä toisen huilatessa, joskaan pelkällä "monoinstrumentilla" ei yksi mies juuri ihmeitä tee.

Joka jannu olisi kyllä suonut Imatran-kamraattimme Joonan lähtevän myös reissuun, samaa seikkailijaporukkaa kun ollaan! Mutta ensi kesänä sitten? (On muuten omillakin reissuilla kurjaa katsella kanootin tyhjää etupenkkiä, toim. huom.! ;) ;)





Ala-Kivijärvellä, jossain Männikkösaaren ja Varpasaaren välimaastossa, joudumme ottamaan suosiolla aikalisän ja tutkimaan karttaa. Ollaan ikään kuin suuressa Y-risteyksessä: järvi kyllä jatkuisi melkein Taavetin kylälle saakka, mutta meidän pitäisi päästä Leppälahden kautta Huopaisenvirtaan. The Big Deal onkin nyt varmistaa, että koko konkkaronkka todellakin on siellä missä se luulee olevansa. Toimenpide ei todellakaan käy vilkaisulla kuten elokuvissa; mantereet ja saaret ovat keskenään petollisen samannäköisiä. Pohjoinen kyllä löydetään kompassilla. Lappeenrantalaisten kartta on onneksi tarkka ja sisältää monenlaista informaatiota - myös taivaanrannassa siintävien kännykkämastojen symbolit! Toinen mastoista on selvästi lähenpänä kuin toinen, niin myös kartalla. Saari saarelta palaset loksahtelevat kohdilleen, päät pyörivät ja sijainnista saadaan tyydyttävä kuva josta ei tarvitse ryhtyä kädenvääntöön venekuntain välillä.

Huopaisenvirran suun laavulla pidämme päivän viimeisen kahvitauon. Ei pullaa. Kyllä huomaa, että laavu on mantereen puolella - paikalliset ovat jättäneet sinne runsaasti terveisiään (Ihquuu, LöL!). Silti kaikki toimii hienosti, mitään ei ole vandalisoitu ja jopa huussi on siisti. Imatralla olisi vähän toinen ääni kellossa...! Emme tee enää tulia, vaan Siekkisen kaasukeitin hoitaa sumppien turauttamisen mallikkaasti. Iltapäivä on jo pitkällä ja meidän on ehdittävä Kivijärven Katosselälle yöksi, mikäli viimeisen päivän etappi mielitään pitää inhimillisen mittaisena.





Pöytä Pohjois-Koreaksi: hattu, vettä ja kahvinporoja. Kameralle poseeraamisen sijasta allekirjoittaneella menossa intensiivinen kynsinauhojen tutkinta (Kuva: J Talka)
 

Kuva: J. Talka



Tauon jälkeen matka jatkui ylämäkeen

Huopaisenvirran kivistä löytyvät useat kalliosilmukset ja rautakoukut kielivät virran vilkkaasta tukinuittohistoriasta. Täällä on aikoinaan kulkenut hitoksee puuta! Väliväylä on ollut tuiki tärkeä uittoreitti taannoisen Gutzeitin Kotkan alueen sahoille, Päijänteen suunnasta tulevan puun kysynnän kasvettua ja hintojen noustua. Uittomäärät ovat olleet suurimmillaan 1950-luvun puolivälissä; jopa 27 000 tukkia päivässä (lähteet: Etelä-Karjalan maakuntaportaali ja Etelä-Saimaa 29.12.2014 sivu 32). Voe sitä savottaa!


"Mmm, mä löysin wanhaa rautaa..."


Huopaisenvirta.


Tässä vaiheessa vielä hymyilytti (Kuva: J. Talka)


Virta osoittautuu vastaiseksi siinä meloessamme. Meno on leveän uoman ansiosta yhtä juohevaa kuin muutoinkin, ainoastaan taipuvat vesikasvit ja rantakivien veteen uurtamat hennot väreet paljastavat liikkeen allamme. Yksi päitämme askarruttanut asia tulee eteen seuraavaksi: Huopaisenvirran suu, eli patoluukku pienen maantiesillan kupeessa. Luukku on kiinni, mutta vieressä on kapeanpi avoin "kanava" kulkua silmällä pitäen; oletettavasti emme siis joudu vetämään aluksiamme kuivalla maalla. Vaiko? Tarkemmin tillisteltynä vedenpinnassa on kanavan kohdalla reilun vaaksan korkuinen "kynnys", joka siis meinaa myös melkoista virtausta! Sillä hetkellä oma matematiikkani pettää totaalisesti: siinä missä kuivalla maalla runttaisin fillariin lisää vauhtia mennäkseni yli, yritän nyt samaa kanootilla. Puinen mela rutisee ja kroppa on mukana väännössä syvinpiä vatsalihaksia (kenellä muka sellaiset...?) myöten. SBAMMM!!!

Keskitykseni ei mene lähellekään Strömsön malliin ja virta tempaa kanootin keulan sivulle, vauhdilla päin sillan betoniseinämää.  Paniikissa saan kynsittyä kiinni seinämän koloihin ja olen kaatua selälleni koko aluksen mukana. Kuulen Talkan "NO NIIN!" -kommentin ja mietin, jokohan poijjaat keräilevät irtaimistoani virrasta.


Sieltä ylös, marsmars! (Kuva ylävirran puolelta)

Roikun betonikolosta akateemisen minuutin ja kelailen tapahtumia. Kanootti ei kaatunutkaan, vaikka vettä se kyllä hörppäsi ja matkatavarat lähtivät vaeltamaan pitkin lattiaa. Onnistun riuhtaisemaan kanootin vielä hivenen ohi pahimmasta virtauksesta. "MELOMMELOMMELO!!!" Tajuamatta Talkan huudosta sen enenpää, vispaan itseni ohi vaaravyöhykkeestä ja huomaan kuinka lappeenrantalaiset rynnäköivät koko joukkueen voimalla sillan ali. Huuto olikin siis aluksen sisäistä motivaation nostatusta varten...
Virta vie silti voiton ja ajaa heidätkin laitaan. Rantauduttuani sillan kupeeseen tilanne purkautuu onneksi köydellä ja yhteispelillä. Kädet tärisevät äyskäröidessä vettä kanoottien pohjilta, spontaaneilta hätäulostamisilta sentään vältyttiin. Tai ainakaan kukaan ei tunnusta...


Kivijärvi; vettähän täällä on eikä mitään kiviä

Kaidansalmen halki melottuamme pääsemme vihdoinkin varsinaiselle Kivijärvelle. Suorituksen kunniaksi pidetään pissatauko Muuraissaaressa. Viriää jo keskustelua yöpymispaikan valinnasta ja päätämme jatkaa melontaa sopivalle saarelle saakka. Katselemme tarjontaa sillä silmällä auringon laskiessa selkäin takana. Vihtosensaarten sileät rantakalliot kutsuvat kenties eniten rantautumaan. Pieni maastotiedustelu saa meidät myös pystyttämään saareen leirimme; etelärannan tuntumassa on selvästi pidetty nuotiota ja paikalla on muutenkin mukavan tasaista hiekkakangasta. Yön tulisimme viettämään kukin omissa majotteissa. Yösijoja muodostuu aina kyseenalaisesti pingotetusta pressusta sissityylisiin riippumatto-bungaloveihin!

Kiroan taas vaihteeksi retkikeitintäni, pääsen syömään vasta muiden kiskoessa jo unta kuulaan. Onneksi ei sada vettä. Ainakaan nyt. Vielä.


Tukikohtapalvelusta illan hämyssä


Kuva: J. Talka


Kofeiinin ilosanomaa: tästä ei sumppi sumpitu. Alumiini ainakin kiillottuu...


Kovin hiljainen nousee päivä viimeinen. Vastoin kauhuskenaariotani, en herääkään vesisateeseen. Sen sijaan sade alkaa oitis kömmittyäni makuupussin lämmöstä julmaan maailmaan... Väsyttää ja paleltaa, näin siis tänään. Muu osasto on aamuvirkkuna ollut hereillä jo jonkin aikaa. Onnistun välttämään enimmän sateen pressun alla aamupalaa keitellen. Pienen suuren piristysruiskeen märkään aamuun tuo tuttuun, vajaasotilaalliseen tyyliin keitetty kahvi: oletteko koskaan laittaneet pannuun niin julmetusti puruja, että keitos maistuu jo enemmänkin suolaiselta? Me olemme nyt. Rrääääh!





Reippaasti matkaan jälleen. Etualan eväkäs on kai toista mieltä (Kuva: J. Talka)


Päivä kerää voimiaan hajoittaakseen aamun harmauden. Loppukesästä siihen menee jo kauemmin.





Aamupäivän sää on kostea. Matalalla roikkuvat pilvenrepaleet pudottavat välillä niskaamme heikkoa sadetta. Jatkamme Hernetsalmea meloen, tähdäten Suursaaren ja Kännätsalon väliin. Hernetsalmessa muutama vesilintuperhe pitää hauskaa kiivaasti räpistellen ja toisiaan jahdaten. Välillä sukelletaan toviksi. Lienevätkö kuikkia? Siivekkäitä on kaikkiaan kymmenkunta. Kiikareita ei tietenkään tullut sisällytettyä reissuvarustukseen, kameroihin emme taas saa tallentumaan kuin tummia pikselimössöjä vasten vettä ja rantametsiä. Jottaiha hyö olliit...

Saarentien siltaa alittaessamme niskaan tulee vielä yksi sadekuuro, sitten sää kirkastuu. Päivästä tulee sittenkin aurinkoinen, joskaan vireä tuuli ei anna paljoo aihetta vähennellä vaatetusta. Ison Rapasalon takaa löytyvä Surmasaari valikoituu reissumme viimeiseksi lounaspaikaksi. Viimeisen aterian puitteet ovat ainakin nimen puolesta kunnossa! Länsirannan hietikossa makaa ruokahalua sortavan kokoisia (sekä hajuisia) pökäleitä. Aiheuttajasta ehditään taittaa kissan häntää tovi, kunnes maihin asetuttuamme joutsenpariskunta lehahtaa saaren edustan matalikolle. Riita poikki ja rasvaa kylkiluiden väliin! 




Edellisessä kuvassa näkynyttä kivijonoa


Matkamme grande finale alkaa päästessämme Jängynjärvelle. Maisemat muuttuvat jälleen jokimaisiksi ja sitähän järvi itsessäänkin on - pitkulainen ja mutkitteleva lukusine suistoineen. Jos Lakanvirta tuntui minusta joelta, on tämä sitä jo viimeistä piirtoa myöten. Suistot muodostavat virtaan lukuisia sivuhaaroja, jotka löytävät tiensä takaisin virtaan. Näin puolestaan muodostuu pitkulaisia saaria. Kartalle on täällä käyttöä!

Kanootin penkkiin sitomistani pehmusteista huolimatta ahterini huutaa apua; puupenkki on puupenkki vaikka kuinka toppaisi. Pitkät jalatkaan eivät ole ihan suurimmaksi edukseen juuri ahtaassa kanootissa. Onhan melaa matkaa toki taitettu ja melaa kolisteltu hyvän verran, sietää olon ollakin sen mukainen. Totta se on että istuminen käy työstä! Yläkroppa on taas hieman yllättäen varsin verskin tuntuinen vaikka onkin tehnyt työtä liki pari päivää. Melonta ja pyöräily ovat onneksi varsin aerobista liikuntaa, jonka kehoni on valinnut huumeekseen jo luoja ties milloin.


Pieni paratiisisaari :)

Ennen Ristisalmea vasemmalla rannalla kohoaa varsin kunnioitettavan kokoinen Salmenvuori. Kartan mukaan täälläkin pitäisi oleman kalliomaalauksia. Sää ja aika ovat tehneet kuville tehtävänsä, pitkästä tihrustamisesta huolimatta ainoat silmiimme osuvat merkinnät ovat "nykyihmisen" piirtämät vuosiluku- ja vedenkorkeusmerkinät sekä ruosteinen silmus. Salmenvuorelta on matkaa enää loppuiltapäivän etappi reissumme maaliviivalle, joten viimeinen kahvitauko päätetään pitää vuoren juurella. Siekkinen löytää keittopuhille oivan "kivikautisen keittiön" suurten kivenlohkareiden välisestä onkalosta. Keittiö kestäisi vaikka kevyen kranaattikeskityksen.

Tauolla soittelen vanhemmille, joskospahan hyö vaikka kehtaisivatten tulla minua hakemaan sitten päätepisteeltä. Etukäteen en vakuutellut kenellekään meidän pääsevän suunnitellulle lopetuspaikalle, sillä kunnon loppuessa tai ikävyyksien sattuessahan tuo piste voi olla missä tahansa kohtaa kartalla. Nyt kuitenkin vaikuttaisi vahvasti siltä että pääsisimme perille Rutolan Kärjenlahteen, kuten oli suunniteltukin. Huolimatta parin neliökilometrin alkutarkkuudesta, on aina niin (aaargh!!) mielenkiintoista puuhaa opettaa vanhemmalle sukupolvelle Karttapaikan ynnä muiden kätevien karttasivustojen käyttöä puhelimitse keskeltä korpea! Lopulta kuitenkin wanhan kunnon puhelinluettelon kartan käyttö pelastaa tilanteen linjan toisessa päässä :)


Salmenvuori: kyä nyk Kalamaniem jiäp tulemaa


Pikku osviittaa möhkön mittakaavasta

Iltapäivän auringon helliessä seikkailijoita on tunnelma leppoisa, joskin väsynyt. Rannalla mökkeilevä perhe innostuu kysymään, mistä päin olemme lähteneet reissuun. "Kannuskoskelta? Eikös se oo tosi kaukana??" Mmmm, on ja ei ole... Pienoinen "me tehtiin se" -sykäys käy sisimmässäni!

Loppu lähenee. Eväätkin vähenee, itse asiassa viimeiset tuli juuri syötyä kahvitauolla. Grammafriikit jo varmaan taputtaisivat karvaisia kämmeniään todella tarkasta mitoituksesta... Nälkä ei onneksi päässyt vaivaamaan, mutta sen sanon että hieman niukanpuoleisella evästyksellä kyllä mentiin! Entä jos olisimme meloneet harhaan paremman matkaa? Tai entä jos olisi ollut navakka sivuvastainen tuuli, kuten Hiekkapakan reissullani, emmekä olisi tajunneet ottaa sitä huomioon päiväetappien pituuksissa? Kaikkea voi sattua ja tapahtua, ja ikävyksiin varautuminen on keskeinen osa (myös) retkeilyä! Päätän varustaa enemmän sapuskaa seuraavaan koitokseen.


Perillä!! (Kuva: J Talka)


Vihdoin saavumme päätepisteellemme Rutolaan! Talkan isä on jo ehtinyt vastaan veneenlaskuluiskan viereiselle laiturille. Hilaamme kulkineet luiskalle. Soitan "kotijoukoille" tarkastussoiton, he ovat kuulemma jo lähtökuopissa. Ehditään siis hienosti selvitellä varustusta ja valmistella kanootteja kuljetukseen.

Meitä ahkerammille melojille kerrottakoon muuten että Väliväylän reitti ei suinkaan pääty Rutolaan, vaan se jatkuu Kähönsalmessa 700 metrin kantomatkan jälkeen alittaen sitten Viipurintien ja Vanhan Viipurintien (sekä tietysti sama toiseen suuntaan). Rutolan laavun ja laskupaikan varustukseen näkyi kuuluvan kätevä kärry, jolla kanoottien/kajakkien siirto kuivalla maalla hoituu hienosti. Näin päästään jo Suur-Saimaalle saakka ynnä muihin pelipaikkoihin (kuten vaikka Niskalammen satamaan :)) Mutta se onkin jo ihan toinen seikkailu... Meidän aikamme ei nyt moiseen riitä, iltapäivä on jo pitkällä ja itse kullakin edessä työpäivä huomenna.

Hieman numeerista tietoa reissustamme:

22.8.2014, perjantai. Kannuskoski - Tuohtiainen (Haukkasaari), 10 km

23.8.2014, lauantai. Tuohtiainen - Kivijärvi (Vihtosensaaret), 27 km

24.8.2014, sunnuntai. Kivijärvi - Rutola, n. 27 km

Kokonaisuudessaan siis 64 km, mittausmenetelmiemme keskinäisistä eriäväisyyksistä johtuen väitettäköön urakkaa vaikka 60+ km pituiseksi. Minulle nuo muutamat kilometrit ovat lopulta vain numeroita :)

Väliväylän reitti Etelä-Karjalan Maakuntaportaalin sivuilla
Väliväylä Outdoors Finlandin sivuilla
Väliväylän reitti kokonaisuudessaan Google Maps-kartalla
Retkellä Etelä-Karjalassa -blogi

***
JK.

Tätä kirjoittaessani on reissustamme kulunut viisi kuukautta. Mutta parempi myöhään kuin ei milloinkaan! Ja onhan ollut hienoa verestää kesämuistoja tammikuun pitkinä kylminä iltoina, tämä antaa kipinää tulevan kesän reissuista haaveiluun. Esitän lämpimän kiitokseni niin Talkalle ja Siekkiselle hienosta reissusta, kuin myös kotiväelle joka ystävällisesti osallistui kanoottihärdellimme kuljetuksiin. Samalla on paikallaan kiittää jokaisen puolesta reittiä ylläpitäviä tahoja upeasta työstä jota teette!

Ja tulemmeko uudestaan? Varmasti!!