keskiviikko 3. kesäkuuta 2015

Omatoimihybridivappumarssi

 Huomatkaatten! Tämän postauksen olisi pitänyt ehtiä tänne Rinnakkaiseen jo muutama päivä Vapun jälkeen. Eipä ehtinyt, kun oli niin hyviä tekosyitä... Toimitus pahoittelee pitkäpiimäisyyttään (se on ominaisuus)!


Vappu on lusittu! Jotkut selvisivät siitä, toiset eivät ja ammattilaisilla lienee vieläkin meno päällä. Ylioppilailla oli jälleen tilaisuus juhlistaa sivistyneitä valkolakkejaan suihkulähteissä tukka silmillä, teekkareilla - ääh, kuskoot haalareihinsa vaikka ilman tilaisuuttakin - ja duunareilla sun muilla proletaareilla juhlan paikka vappumarssillaan känsiä esitellen (katoppahan, nulli; näistä se siunkii työttömyystuki on lähtösin...)!
Minulle vappu on aina ollut sosiaalis-poliittiselta merkitykseltään jokseenkin kuin vappupallo - tyhjää täynnä. Onhan se ihan kiva väriläiskä keväässä mutta PAM, se siitä ja roskat roskiin.

Tällä kertaa allekironneen vappuisista edesottamuksista jäi kuitenkin kerrottavaa ihan jutuksi asti. Tuli nimittäin suoritettua vappumarssi, joka meni pitkäksi ollen myös kostea ja huojuttava. Onkohan se vihdoinkin ratkennut ryyppäämään? Jokohan tämä kiinnostaisi trendikkäitä nykyaikuisia...?! 
Kurillani mietin, kuinkahan moni lukija alkoi odottaa selontekoa känniörvellyksistä... Höpö höpö, niitä sopii etsiä jostain ihan muualta. Jos aivan tarkkoja ollaan, kirjoittaja kyllä horrosti lukuisista herätyskelloista huolimatta vappupäivänä yli puolen päivän - yövuorot kun vaativat veronsa.

No, oletetaan vaikka että ryyppytarinoista kiinnostuneet lukijat vaihtoivat maisemaa äskeisen luettuaan. Melontakauteni on nyt siis avattu! Uusi kesä ja uudet kanoottiseikkailut ovat todellisuutta, tällä erää myös hieman uudenlaisilla "muunnelmilla".

"Aamukaffet" Urkonsaaren rantakivillä

Niinpä siis Vapun päivänä, tukevan aterian päätteeksi irtauduin Niskalammen satamasta Suur-Saimaalle, kohti Ranatsalmea ja Urkonsaarta. Melkoisesta psyykkaamisesta ja kartan tutkinnasta huolimatta alkoi silti melontamatkan määränpää, Äitsaari, tuntua pian niin kooovin kaukaiselta... Reipas kaakkoistuuli puhalsi sivumyötäisenä ja kanoottia sai kammeta aalloissa takaisin kurssiin välillä ihan voimaakin käyttäen. Auringonpaiste ja lämpösäteily ovat vielä kirkkaan veden keskellä aivan omaa luokkaansa, mitä en tietenkään tullut rannan vilpoisessa metsässä ajatelleeksi. Hikeä pukkasi. Läksinköhän nyt soitellen sotaan? Pitääkö kaikki taas opetella uudestaan...?!

Urkonsaari oli matkan ensimmäisen ja toisen etapin välinen rajapyykki. Pohjoisrannan suojaisa pikku poukama oli kuin tehty kahvitaukoa ja varustuksen keventämistä varten, sinne siis. Kevätauringon helliessä hipiää rantakivillä ja kahviveden kiehuessa kaivoin kartan esille. Karttalehteni alareuna kulkee niukin naukin Urkon eteläpuolelta, joten tästä eteenpäin olisin kirjaimellisesti kartalla ja suunnistaminen olisi täten huomattavasti luontevanpaa. Kannattaisikohan pistäytyä Karhuselällä ja arvioida siellä jaksamistaan uudelleen?
Kahvista tuli juuri niin karseaa tärpättiä kuin mitä omantunnon mukaisen purujen annostelun tuloksena sopiikin odottaa. Raikkaassa ulkoilmassa nyt tosin tapaa vaikka kivikova ruisleipäkin maistua taivaalliselta, joten tuulensuojaanhan tämäkin kura päätyi! Ja hyvää teki, loppujen lopuksi.


Metsää ei näe puilta mutta Karhuselkä sentään erottuu

Kahvinkuvauslitkun nauttimisen (nauttimisen?!) päätyttyä tuuppasin vielä viimeiset sadat metrit jotenkin rasittavan tuulisessa Ranatsalmessa. Äitsaaren kyljessä Karhuselällä eivät tuuliolot enää olleet läheskään yhtä ikäviä ja meno alkoi jopa maistumaan, kiitos myös rannan läheisyydessä pysyttelyn. Mökkeilijätkin näyttivät ottaneen Vapusta vaarin ja saapuneen pikku paratiiseihinsa työleireille...
Karhusalmen lossin tasalla, jälleen kerran kivikkoisella rannalla istuskellen, totesin päivän melontamatkan olevan puolivälissä - nyt olisi muuten viimeinen hetki kääntyä takaisin. Vireä olo, suonissa kohajava veri ja utelias mieli eivät kuitenkaan enää antaneet mahdollisuudelle arvoa ;)
 

Kuinka lie tällainenkin kivi osannut muodostua?

Eteenpäin siis edelleen. Soinilassa, Härskiänsaaren risteyksessä seisova kännykkämasto ilmestyy näkyviin kaukana horisontissa oivana maamerkkinä. Nyt olisi kuitenkin suunnattava enemmän selälle - mastoa kohti eteneminen aiheuttaisi nimittäin vain turhaa pään raapimista umpikujassa nimeltä Riislahti!

Loppumatkan saakin sitten paahtaa sivumyötäisessä tuulessa vähän väliä kammeten kanoottia takaisin kurssiin, aallokko on niuskis nauskis sitä kokoa jossa inkkaria kehtaa vielä viedä pidenpään. Kuuden maissa illalla pääsen lopulta maastouttamaan kulkineen Härskiänsaaren patotien alkupäähän.



Uusi rinkka on hoitanut tehtävänsä hienosti jo parilla reissulla; eiköhän tälläkin ;)



Jalkautumis- ja maastouttamispuuhia


Entä mitä tapahtuu kun ollaan perillä? Ei kummenpia kuin pelkkä toteamus, että ei olla perillä! Vaihdan jalkineita - kanootin pohjalta löytyy apostolinkyydittimiin vaelluskengät. Alkaa päivän viimeinen etappi, jalkamarssi Soinilasta peremmälle Äitsaareen Hännilän kylän tienoolle.
Mantereen puolella tuuliolot ovat kokolailla murto-osa vesistön vastaavista ja matka taittuu mukavasti tallustellen.
Soinilan peltojen keskellä aisteihin tarttuu koko joukko havaintoja: kurkipariskunta on saapunut etelästä kotikonnuilleen, taivaanvuohi "mäkättelee" peltojen yllä hurjia syöksyjä tehden ja tiltaltti laulaa jossain kauenpana. On siis kevät.






Kuuden kävellyn kilometrin päätteeksi, kellon lähestyessä puolta kahdeksaa, näen määränpään. Nälättää. Tuntuu lopulta ihanalta laskea rinkka maahan ja alkaa kyhätä jonkin valtakunnan nuotiota vanhan maatilan pihapiiriin. Tuijotan lumoutuneena lieskoja, joiden kohinan rikkoo ainoastaan mustarastaan keväinen luritus lähimetsässä. Nuotiomakkaran kyytipojaksi on perunasalaattia.

Päivän päätteeksi levittelen makuupussin vanhaan, hieman joka suuntaan harottavaan aittaan. Nurkasta kaivamani resuinen patja on suorastaan ylellisyyttä näin reissuilla, varvikon ja laavujen lautalattioiden joukossa! Jostain kuuluu rapinaa. Hiiri? Ei tällä erää. Tallustan aitan taakse metsän laitaan. Joku, tai ainakin jokin, mönkii mustikanvarpujen seassa. Harmaa otus ei ota stressiä lähestymisestäni ja jatkaa puuhiaan. Sitten se kääntyy kohti. Pään mustat ja valkeat juovat kertovat kyseessä olevan mäyrän! Parin metrin päähän päästyään se ilmeisesti haistaa minut ja katoaa takaisin risukkoon. Minäkin katoan, aittaan. Kroppa käy vielä hieman kierroksilla matkaamisesta ja murkinoinnin päätteeksi verenkierto keskittyy vatsan seudulle. Aluksi hieman kylmää, mutta pian lämpö leviää jäseniin ja vetreyttää ne. Filmi katkeaa.


Ruoho on muuten jo vihreänpää rapakon tällä puolen


Aamulla on kosteaa ja yllättävän lämmintä. Ulostaudun aitan hämärästä. Vilkaisu kelloon selittää, miksi sää tuntuu ihan keskipäivän säältä - nyt on keskipäivä! Olen kiskonut unta kuulaan rapsakat 15 tuntia :) Tassuttelen keliä tunnustellen läheiselle mäenharjalle.
Savenharmaita pilviä vaeltaa taivaanrannassa, viitisen kilometriä paluumatkan suuntaan. On paikallaan kaivella sadetakki esiin rinkasta. Se on täällä. Eikun tuolla. Ai niin, se on se pohjalla oleva nyytti... mitäs hittoa? Rinkan pohjalta ei löydy mitään rinkan pohjalla olevaa nyyttiä. Se siitä hyvästä varustautumisesta sitten, seuraavaksi toivokaamme ettei paluumatka ole märkä....


Kaurapuuron, makkaran, lopun perunasalaatin sun muiden kylläisyysvaikutteisten elintarvikkeiden naatinnan jälkeen täytän vielä juomarakon ja vesipulon läheisellä lähteellä. Vettä näköjään riittää, eikä tällä erää tarvitse edes hätistellä sammakoita loitommas. Tämä on muuten ihka-ensimmäisiä reissuja joilla käytän juomarakkoa; vast'ikään kun hankin sellaisen. On muuten kätevä kampes, eipähän tarvitse härvätä juomapullojen kera vauhdissa!



Tienreunan näkökulmaa paluumatkaan


Soinilassa alkaa sitten sataa. Sateessa käveleminen ei onneksi vielä ole mikään mielenterveyttä säröyttävä kokemus; kastuminenkin on yllättävän vähäistä. Vielä. Joten kyllähän tämä tästä! Parin viimeisen kilometrin aikana alkavat askarruttaa eniten selällä vallitsevat tuuliolot.






Yksi kappale Kaakkois-Suomen Seikkailijoita was here


Sataa sataa ropisee, tili-tili-tomppeli. Ei auta, mentävä on. Ensi vedot kanootilla lupaavat kuitenkin hyvää - aallokko on eiliseen verrattuna minimaallista eikä sadekaan piekse pientä matkaajaa ihan kuin mummo hampuusia. Selällä on ajoittain jopa tyyntä, sadepisaroiden hilistessä hiljaa vedenpintaan. Ahh.

Mielessä käväisee pariin otteeseen koko matkan melominen ihan non-stoppina. Pikku välipalaa alkaa silti tehdä mieli ja pistäydyn nopsaan maissa kaivamassa sitä rinkasta. Kas kummaa - jalat eivät tahdo pysyä tasapainoaistin perässä liukkailla rantakivillä! Kyllä huomaa että on tullut istuttua ja kastuttua sateessa. Pikku taukokyykkyily parantaa tilannetta, mutta vain hetkeksi. Meno ei ole enää ihan herkuinta herkkua...



Sade väistyy - joko taas? Vastatuuli - vihdoinkin! ;)


Karhuselän etappi alkaa olla taputeltu, kun tuuli alkaa repiä taivaanrannassa vaeltavaa pilvivuorta kuin pumpulia. Sade taukoaa ja muutama kaino auringonsädekin onnistuu kurkkimaan riekaleiden välistä. Märät ja kankeat jalat eivät enää juuri hurraa alati vilvoittavalle puhurille. Niin, tuuli tosiaan! Sitä on pelätty koko matka, turhaanko? Ehei! Urkon takaa Ranatsalmeen saapuessani kohtaan jo vaahtopäitä. Onneksi Haapasaari jarruttelee hieman pahinta myräkkää ja aikani ähellettyäni pääsen sen taakse, tyynelle rannalle.

Valtavat pilvenriekaleet kulkevat ylitse hirmuista kyytiä ja viistävät maata väkevän tuulen ajamina. Sää muuttuu, kertakaikkiaan. Vedän viimeiset hetkoset henkeä ja katselen lasittunein silmin, kuinka vaahtopäät vyöryvät kohisten Haapasaaren ja Mikonsaaren väliköstä kuin mikäkin virta. Tekee ohimennen mieli laittaa ruuhi parkkiin ja leiriytyä odottelemaan tyynenpää keliä - jota ei ehkä edes tulisi. Mutta hei, mitä tästä on enää kotirantaan?! Kilometri, pari? Nyt vähän selkärankaa ja hartioita peliin.

Sekaan vaan. Jottei reissusta jäisi liian hyvää makua suuhun, on viimeinen kilometri kaikessa mielenkiintoisuudessaan yhtä kärsimystä. On täysi työ estää kanoottia kääntymästä sivuaallokkoon, jolloin tuulipintaa tulisi liiaksi ja koko ruuhi ihmisriepuineen lähtisi takaisin selälle. Täytyy vain painaa kohti tuulta ja "tarrata" melalla jokaiseen aallonharjaan. Vuoroin keula sojottaa kokonaan ilmassa, välillä taas saa pelätä aallon kaatuvan sisään kanootin suuaukosta!

Kotirantaan päästessä ovat takki ja pelastusliivit tyhjät. Vilkaisen epäuskoisena kelloa, joka on liki kolme varttia enemmän kuin äskettäin. Totta se on; aika kulkee kuin siivillä kun on laadukasta puuhasteltavaa :D Eikä aina tarvitse olla edes hauskaa!

Kaikesta huolimatta mantereen puolella tunnistan onnistuneen reissun "ei ikinä enää" -tunteesta laittaessani kanoottia kuljetuskuntoon. Hieman harmittaa etten jaksanut enää valokuvata meininkiä pahimmassa aallokossa, keinutuksesta kun olisi tullut varsin mielenkiintoista materiaalia! Mieltä kyllä samalla hieman lämmittää tieto monen muunkin suomalaisen Vapun päättymisestä tuohon samaan tunteeseen. Ja vielä aivan yhtä kosteissa merkeissä, ainakin jos "tasoittavia" on varattu... En siis lopulta ole yksin!
Ei paha :)

Reissun strategisia numeroita:

Melontamatkaa n. 18 km/suunta, yhteensä 36 km
Maantiemarssia 8 km/suunta, yhteensä 16 km