sunnuntai 27. syyskuuta 2015

Singlathlonahdus

Perjantai-ilta 4.9.2015

Hullua. Huomenna pitäisi ajaa pyörällä ja se pelottaa! Enpä muistakaan vielä kammonneeni rakasta harrastustani näin paljon. Vaikka veri vetääkin polkemaan talvella, pimeässä, myrskyssä, vesisateessa, Venäjällä, metsässä, suossa, pellolla, jäällä, kalliolla (ja vieläpä useimmiten kahdessa-kolmessa edellämainituista yhtä aikaa), on nyt tuleva mieltä kääntelevä tempaus vielä lähes kokematta: kelloa vastaan ajaminen! Ja muita kilpailijoita.

Tuli nimittäin lähdettyä fiilistelemään viikonloppuna Rauhassa pidettäviä maastotriathlonin SM-kisoja. Ei tietenkään itse varsinaiseen triathloniin (kun ei paukut riitä kuin yhteen kolmasosaan), vaan tapahtuman yhteydessä järjestettävään joukkueviestiin: yksi ui, toinen pyöräilee ja kolmas juoksee. Lisäksi suoritusmatkat on typistetty ns. "jokamiesluokkaan" eli noin puoleen virallisista, joten en todellakaan voi puhua teille tämän enempää mistään triathlonista. Lukekaa otsikko vielä kerran, se kertoo kaiken ;)

Joukkuekin olisi kasassa toisen harrastukseni tiimoilta, vieläpä raskaan sarjan penkkiurheilijoista koostuva sellainen - OH5AI, Imatran Radioamatöörit Ry!
Auttakaa.

Lauantai 5.9.2015

Päivä alkaa perinteiseen tapaan piiiitkällä torkutuksella heräillessä. Aamupalaa lennossa haaviin. Ehdin niukin naukin kymmeneksi Rauhan uuteen kylpyläravintolajääareenakeilailukombinaattiin, joka toimii kilpailukeskuksena koko skaballe. Perillä joukkueemme kokoon haalinut ja (toivottavasti) uintiosuuden hoitava Janne, OH5LID, onkin jo etsiytynyt kilpailun infotilaisuuteen. Säännöt tehdään selviksi ja kisanumerot pannaan jakoon.

Tilaisuuden päätteeksi joukkueemme täydellistyy vielä Artolla, OH5UW, joka on juoksijamme. Starttiin on aikaa vielä tunnin päivät. On siis hyvä sauma vaihtaa kuteet kiinnitellä kilpailunumerot, Jannen on lisäksi asennettava kroppansa kääreeksi märkäpuku. Vesi alkaa olla märkää tähän aikaan syksystä...
Pieni ennakkokatselmus kanssakilpailijoiden kalustoon tuottaa tuskaa lisäävän tiedon - olen koko kisan ainut fatbike-kuski, suomalaisittain läskipyöräilijä! Tästä ei hyvä seuraa. Toisaalta, ohimoissa tykyttää mahdollisuus päästä vertailemaan kilpureiden ja traktorin etenemiskykyä metsän puolella - pysyisinkö läskillä yli kaksi kertaa kevyenpien menopelien kannoilla? Se on nyt kokeiltava. En voi enää muuta :/
Mietin vielä, ottaisinko mukaan pyöräetapille kuusioavainsatsin ja pumpun. Temppu olisi vähintäänkin järkevä, mutta toisi selkään pikku repun joka vain painaa ja hiostaa... Ääh, olkoon. Ei tässä nyt kalustoa ehditä rikkomaan. Eihän?


"Siinä vaiheessa vielä hymyilytti". Taustalla Arto (keltaisessa paidassa)
 
Skaban hermokeskus on pystytetty Rauhan rantaan, tenniskentän viereen. Tenniskenttä on pyhitetty vaihtoalueeksi, jolla käydään pari kertaa kisan aikana - uinnin ja pyöräilyn sekä pyöräilyn ja juoksun välissä. Rantaan saapuessamme päivän päälähtö (huonosti pärjäävillä ravihevosilla muuten päänlähtö, tiesittekö) on tapahtunut. Päämatkan osallistujat kauhovat jo hirmu kyytiä Saimaassa. Kohta olisi Jannen vuoro tehdä sama temppu! 
Yllätyksekseni yleisön joukosta ilmestyy pari työkaveria juttusille, eittämättä edellispäivän tehokkaan "mainonnan" ansiosta... Jokunen sana vaihdetaan, kunnes näen joukkuesarjan startin tapahtuvan ja siirryn vaihtoalueelle odottamaan omaa vuoroani.


Vielä on hiljaista maalissa


Kumipukuinen ykkösankkuri raahautumassa lätäköstä (Kuva: A. Ylikotila/J. Harakan albumi)


Odottavan aikakin loppuu joskus. Valtaosan porukasta jo lähdettyä "pois alta", kipittää Janne kieli vyön alla vaihtoon. Saimaa on vienyt varsin tehokkaasti mehut miehestä, onneksi ei sentään niitä vimeisiä! "Pidä hauskaa", hän toivottaa. Viestikapulan virkaa toimittava sähköinen tunnistepanta siirtyy vasempaan nilkkaani - ja kiire alkaa... Lähdössä joku koiranleuka innostuu vielä kysymään, onko konkelini oikea kilpuri. Ihmettelen, eikö mies ole koskaan kuullut vaikkapa tractor pullingista :D 

Alussa körötellään peräkkäin. Lyhyen tieosuuden jälkeen päästään itse asiaan, eli metsään - koska maastotriathlon. Tulee mäkiä, tulee pururataa, tulee polkua. En tohdi lähteä vielä hulluna ohittelemaan vaikka virtaa tuntuisikin riittävän. Yhtäkkiä edellä ajava kuski kysyy, heiluuko hänen takakiekkonsa. Kyllä vaan, lieköhän kiinnitykset löysät? Sekoan täysin uuden tilanteen edessä. Siviilielämässä olisi pysähtyminen ja auttaminen ollut itsestään selvää. Mutta nyt kello käy, takana tulee muitakin kiireisiä ja ne kuusioavaimetkin menin viime tipassa jättämään pois matkasta... Selitän paniikissa jotain työkalujen puutteesta ja toivotan onnea. Alan hävetä epäurheilijamaista käytöstäni, ainakin se tuntuu siltä. Totta puhuen en ole edes muistanut selvittää urheilemisen etiikkaa vastaavien tilanteiden varalle, mikä sotkee pasmoja vielä ennestään. Olisinhan voinut edes vilkaista takakiekon kiinnikkeitä? Olisiko pitänyt?? 
(Btw jos joku pyöräily- tai triathlon-aktiivi sattuu tätä lukemaan, on ripittäminen/valistaminen em. tilanteen hoidosta tervetullutta!)

Tarttis varmaan juodakin jossain välissä. Se hoituu vauhdissa, ei tosin kovinkaan tyylikkäästi mutta hoituu kuitenkin. Niin kovasti tuli starttia jännitettyä, että unohdin ennen lähtöä tykkänään nesteytyksen :D
Polku on kapea ja lisäksi saa yhtenään olla ohittelemassa täysmatkan kilpailijoita, joiden vauhti on syystäkin maltillisempi - he kun ajavat 40 km, minä "vain" 20. Eli nyt ei tarvitse säästellä lihasten virkaa hoitavaa biomassaa! Pyörä ryskää, kolisee, paukkaa ja hakkaa käsille mutta siellä rauta ja ääni missä woima, vai mitä hiilikuitukuskit? ;)

Kisan tiimellyksestä ja vauhdista huolimatta pian iskee se sama turhauttava tunne, jota koen aina silloin kun pitää tehdä jotain hirmu kiireellä juosten kusten (esim. töissä tavallinen työvuoro). Huoh. Muistan taas kerran, miksi en harrasta kilpaurheilua. "Tätäkö tämä on?" Pikku piristyksen tuo sentään edempänäkin mainittujen arvon kollegoiden toitottama kannustus reitin varrelta.
Lopultakin pääsen pois kierroksilta, viimeiselle etapille kohti maalia. Alaselkä on jo kotvasen aikaa reklamoinut kaikkien irti saatavien wattien syytämisestä kampiin, mutta valittakoon nyt kun on niin hiljaa muulloin! Kirittämään lähtevä työläistoveri pitää vielä (ihan periaatteestakin) laittaa hieman hikoilemaan ;)


Sieltä se ryskää


Vaihtoalueella siirrämme tunnistepannan ja numerolapun Arton vietäväksi juoksuosuudelle. Useampia, muistaakseni kymmeniä, maratooneja juossut mies lähtee painelemaan omaa viiden kilometrin urakkaansa. Maalin vieressä taivastelemme tulostaulua, josta en parhaan ohimojen jyskyttäessä ja parhaan jälkihien virratessa tajua yhtään mitään. Numeerinen data jättää minut aina kylmäksi :/ 

Täysmatkan porukkaa alkaa hiljalleen saapua maaliin. Ei voi kuin nostaa hattua jokaiselle joka on nuo kolme hurjaa lajia läpi remponut, yhtä soittoa. 


Ohhoh. Tulihan käytyä

Aikanaan Artokin ilmestyy maaliin. Se oli siinä. Tulostaulu kertoo yllättävää tietoa siitä, että emme suinkaan olleetkaan se viimeinen maaliin ehtinyt ryhmä - takanamme olisi vielä pari porukkaa tulossa. Ei siis paha! Suorimme saman tien syöpöttelemään ja uimaan kylpylälle. Olisihan sääli jättää osallistumisetu käyttämättä...

Päälle painaa vielä samana päivänä yövuoro, joka ei takuulla ole osallistumisetu. Siispä töihin huilaamaan :) Eiku.

Kisan tuloksia näette tästä:

Toveri Jannen bloggaus reissusta: