perjantai 11. joulukuuta 2015

Fatventures: Big Meats Rollin' (again!)

Ottijatuota, maamme hallitus tuumi syksyllä että tarttis kansalaisten vöitä kiristää. Muistatteko? Kyllä muistatte! Tästä hyvästä rynnivät kansalaiset mieliään (ja suoliaan) ilmaamaan, turuille ja toreille, vaikka olisi työpäiväkin ollut. Sinä kauniina perjantaina koko Suomi pysähtyi, kuten voisi dramaattisesti hehkuttaa. 

Paitsi etelästä lähestyvä ukkosrintama. 

Paitsi etelään suuntaava SaapasMTB.


Valkamanranta. Vielä olisi poutaa


Viimeisestä läskiseikkailusta olikin jo aikaa, vieläpä ihan liikaa. Ei siis suuremmin tarvinnut arvailla mihin vapaapäivän käyttäisi. Ja miksi tyytyä yhteen, kun lauantaikin olisi vielä tyhjää täynnä? Petivaatteet mukaan ja kohti tiettömiä taipaleita!

Kaksi täyttä ajopäivää olisikin tarpeen, sillä olin valinnut reissun lakipisteeksi Hämmäauteensuon laavun Lappeenrannan eteläpuolella. Sinne olisi päästävä, jos nyt ei yötä nukkumaan niin ainakin eväät syömään. Vaikka sääennuste povailikin vesisadetta ja monin muinkin puolin ikävää säätä, päätin ettei tuomiosta voisi valittaa. Jos nyt ei aja niin ajamatta jää! Samalla reissulla oli tarkoitus kasvattaa paikallistuntemusta ajamalla E10-retkeilyreitin Joutseno-Soskua -osuus, n. 15 km. Samaa reittiä pitkin tapahtuisi myös siirtyminen Imatralta Joutsenoon, kuten niin monta kertaa aiemminkin. Piece of cake. Vaiko?


Joko saa pukea sadevaatteet???

Alkumatkasta sää on kuin morsian hääpäivänä. Ei uskoisi että eletään jo syyskuuta! Pyöräilytakki osoittautuu aivan liian kuumaksi kosteassa ilmassa. Pelkkä toppi riittää hyvin, tällöinkin rinkka hiostaa selkää aivan tarpeettoman paljon. Onneksi suuren helpotuksen matkantekoon tuo etuhaarukkaan asentamani taakkateline, joka saa nyt kantaa makuupussia ja sade- sekä varavaatteita. (Takakiekon päälle olisi vielä tarkoitus nikkaroida toinen teline jahka tekosyiltäni joudan...) Reittini myötäilee Saimaan rantoja kulkien enimmäkseen patikkapolkuja ja pikkuteitä pitkin. Meno on yhtä juhlaa.

Ääni muuttuu kellossa lähempänä Hinkanrantaa. Pidän marssitauon hieman etukäteen, sillä "taivaan merkit" alkavat olla sitä luokkaa että alta pois pyöräilijät ja muut männynkävyt! Peltoaukean reunaan kantautuu vaimea jyrähdys ja kohta toinenkin. Saatuani sadevaatteet niskaan alkaa karu todellisuus, jota kestää aina Joutsenon kylälle saakka. Taivaalta kaatuu niskaan koko rahan edestä "harrastuksenvalintaohjaajaa" eikä sadeasun alle mottiin jäävä hiki ainakaan paranna tunnelmaa. Jos tilanteesta jotain positiivista tahtoo hakea, jää renkaista lentävä hervoton kurasoppa sentään eristyksiin itse ihosta. Rapaa roiskuu ei-ihan-vähän!


Taivaalla olis enemmänkin vettä


Joutsenossa lisään vettä viimeiseen paikkaan jossa sitä ei ole; sisälle kehoon. Tauon jälkeen ulos kylältä johtava E10-reitti löytyy melko helposti seuraamalla suurta voimalinjaa Lampikankaalle asti. Sieltä reitti kääntyy etelään, suuntautuen kiinnostavasti ei-mihinkään. Ainakin talot ja kadut loppuvat. Aletaan päästä asiaan! Kuin juhlan kunniaksi sadekin lopettaa esiintymisensä hetkeksi ja pääsen kuorimaan hiostavan sadeasun pois päältä. Reitin muuttuessa kapeaksi poluksi bongaan vielä varvikosta varsin edustavan määrän mustikoita. Miksei kukaan ole niitä huolinut? Asiaanhan on tehtävä muutos. Matka jatkuu kohta suu makeana (ja sinisenä).


Matka, menopeli ja sässynät


Evästä haaviin varvikosta

Uusia tuulia matkantekoon tuo se, että kuljen primääriagendan (...Minkä? Ehkä joku pölyinen pörssianalyytikko tietää...) mukaan täysin maastosta löytyvien reittimerkintöjen varassa. Aiemmin kun on voinut välillä luntata paikkatietoa GPS-räkkylästä, vaikka mukana kulkeekin poikkeuksetta wanha kunnon maastokartta ja kompassi. Niin kulkee nytkin, joskaan en kotona tajunnut piirustaa reittiä itse karttalehteen. GPS tallentaa toki reissun sijaintidataa, mutta siitä ei ole apua ilman digitaalisia karttapohjia. Toistaiseksi on reitti onneksi löytynyt hyvin. Polku laskeutuu samettisen sammaleisessa kuusimetsässä pieneen laaksoon, ylittää ojan ja kipuaa hiljattain harvennettua koivikkoa pitkin mäelle pellon reunaan.



On tö brits


En tiedä kiittääkkö seuraavasta enemmän metsän harvennusta vaiko viljeltyä peltoa, mutta reittimerkinnät katoavat kömmittyäni ylös notkosta. Vähän matkan päässä hiljattain puidun pellon reunassa nököttää lato ja vastaisella reunalla olisi tarjolla lisää metsää. Arvotaan seitsemän siihen suuntaan ja varanumero venettä kaatamaan - bingo! Pellon päässä kulkee traktoriura, jonka vierestä löydän myös siniset reittimerkit. Tuonnempana ura yhdistyy kylätiehen. 



Pankaatten merkille merkillisen esimerkillinen reittimerkintä


Reitti kulkee kylätietä muutaman maatalon pihapiirin läpi. Kääk! Poden aina samaa rikollista tunnetta kun huomaan saapuvani toisten pihoille. Tilan väkeä ei sentään näy, ei ainakaan pysäyttämässä tahi lataamassa kiväärejä sun muita tervemenottamiseen kehitettyjä instrumentteja... Läpi kulkiessani ihailen idyllistä maalaismaisemaa kumpuilevine peltoineen. Muukon uudet ("Uudet", hah! Ehkä minulle...) tuulimyllyt siintävät horisontissa. Ja vasta tätä kirjoittaessani tajuan etten ottanut ainuttakaan kuvaa tuosta paikasta! Tyytykäätten siis tyhjää käyvällä aivolohkolla sepitettyyn retoriikkaan, voi voi.



Muoto, jota luonto ei tietoisesti matki, havahdutti katsantoelimet


Mutta sitten, ohhoh. Tupsahdan kallion laelle enkä näköjään ihan minkä tahansa kallion! Mäellä näet seisoo komea kota. Ja ei kun tutkimaan asiaa. Toden totta, kodan lisäksi mäelle on rakennettu ulkohuussi- ja puuvajarakennus sekä hieman sivummalle laavu. Paikka osoittautuu Himanmäeksi. Itse kota on lukittu (joskin kyltin kertoman perusteella vuokrattavissa), mutta muutkin fasiliteetit ovat kyllä sitä luokkaa että varsin viihtyy! Pikaisen tarkastelun ja evästelyn perusteella täytyy antaa tunnustusta paikan rakentajille ja ylläpitäjille, rakennukset ovat todella huolellisesti rakennettuja ja hoidettuja. Kaikella on paikkansa, mitään nukkavieruja nuotio- tai penkkiviritelmiä ei näy. Myös vandalismin ja mopopissistelyn (koskee myös täysi-ikäisiä) jäljet loistavat poissaoloaan. Arvuuttelen syytä moiselle ilmiölle ja päädyn lopulta syrjäiseen sijaintiin ja "turhien" opasteiden puutteeseen. 

Kyllä tänne kehtaisi tuoda vaikka ihan täti-ihmisen retkelle ja varmasti tykkäisi (paikasta) ;)


Ja on tilaa







Jatkuu! Mutta miten? Reittimerkinnät kun loppuvat kodan pihaan. Lähden loogisimmalta tuntuvaan suuntaan eli eteenpäin, suuren voimalinjan alle. Alussa lupaavalta vaikuttanut poluntapainen katoaa kuitenkin kuin pieru saharaan ja polkupyöräily muuttuu pian oikeaksi maastopyöräilyksi. Poimin niskasta pari hirvikärpästä - niitäkin on jo - ja päätän suuntia pahemmin kaunistelematta läheiselle maantielle. Konkelikin pääsee käväisemään soistuneessa hatelikossa napojaan myöten.

Partalantieltä, Tujulantien risteyksestä, reitin pitäisi jatkua viimeiselle etapilleen kohti Soskuaa. Sahaan maantietä edestakaisin kilometritolkulla ja käyn läpi kaikki etelään lähtevät tienpistot, jatkan jopa voimalinjan alusta mäen harjalle saakka. Vesiperä. Ravon maitolaiturin kohdalta lähtevä hiekkatie vaikuttaa lupaavimmalta, joskaan sielläkään ei ole juuri reittiin viittaavia merkintöjä. Tie johtaa pihapiiriin, jossa jo aiemmin heräillyt tunkeilijan vaistoni ottaa vallan. Ei tänne, joku näkee, väärä paikka... Alitajunnan ajama päätös syntyy jälleen sekuntien murto-osissa. Hän tekee uuuuuu-käännöksen kuten Haloo Helsinkikin lauloi :/ Seuraavana sitten Konnunsuo. Perhana.


GPS: Ja kuinkas siinä sitten kävikään...


 (Toim. huom.: Sitten kun tekin eksytte Himanmäen maastoon marraskuun räntäsateessa klo. 01:24, lähtekää vain rohkeasti Nokantietä Ravon suuntaan. Minun käyntini aikoihin risteyksessä oli vielä lappu, jossa kehotettiin kulkemaan tilan ohi uudempaa tieosuutta pitkin!)

Alkaa siis odottamaton, raaka vastatuulinen maantie-etappi halki turvesoiden. Asvalttitie syö miestä ja renkaita, onneksi on sentään välillä hiekkaa. Aavoilla soilla viivasuora tie ei tunnu loppuvan sitten koskaan. 


"Tahdomme turvetta seipäälle haalia, meillä ei syödä hapanta kaalia". (Seipäälle??)


Lopulta rymistelen Soskuan sulun yli. Palaset loksahtelevat muistissa paikoilleen: kävin täällä viimeiksi alkukeväällä rinkka selässä, yöllä suden hetken aikoihin. Homman nimi oli tuolloin Etelä-Karjalan Sotilasmarssi 2015 (ja edelleen harmittaa että jätin moisesta kirjoittamatta...). Silloin maassa kimalteli vielä jääkiteitä. Nyt kostea asvaltti alkaa muuttua märäksi; taivas viskoo niskaan tihkusadetta eivätkä puiden latvojen takaa rynnäköivät pilvenretaleet lupaa ainakaan kuivempia kilometrejä. Nuijamaantien ylitettyäni joudunkin taas kaivamaan sadeasun päälle.



Itänaapurikansakunnan konekäyttöinen kippo mielisi sululle


Eteneminen rapaisella Jahmantiellä sujuu pitkälti intuition turvin, sillä en jaksa enää kaivaa karttaa kastumaan vesisateeseen. Tapa ei tietenkään ole niitä parhaita mahdollisia, mutta muistilapulle kirjoitettu "vasen-vasen-oikea-pelto 200m-oikea" -tyylinen rämpsy täsmää yllättävän hyvin todellisuuden kanssa. Pari pistoa menee harhaan, jossain kohdassa huomaan tutun rakennuksen oikealla. Hämmästyttävää, kuinka pienten tiedonmurusten turvin sitä pieni ihminen eteneekään kohti suurta tuntematonta hämärtyvässä illassa. Tässä on sitä "jotakin"!

Puhelin kilahtaa. Lappeenrannan seikkailijaosaston jäsen Talka ilmoittaa että pyörän ketju kiristyy ja mies puhaltaa yöpymisvarustuksessa kohti Hämmäauteensuota. Loistavaa! Kannatti siis mainostaa reissua etukäteen, iltanuotiotakaan ei tarvitse katsella kuolemanhiljaisuudessa.



Ajopäivän päätteeksi näkymä komentosillalta oli jo yhtä sumea


Suo siellä, Hämmäaude täällä. Niin missä? -Slurp!


Ilmassa on jo pienoista voitonriemua päästessäni tasapainoilemaan pitkospuille. Etupainoisesti kuormatulla konkelilla homma on hieman haast vaikeaa, tosin mitäpä muutakaan se olisi ollut viimeiset 10 tuntia. Polku kiipeää pian suolta laavulle, kohta helpottaa.

Saavun laavulle illan pikkuhiljaa pimetessä. Tämä on ensimmäinen visiittini tänne, pienen ympärilleni vilkuilun jälkeen tuumin sen olevan myös ehkä viimeisen laatuaan - missä kummassa mahtaa olla vaikkapa puolet laavun lattiasta? Niin ikään polttopuita olisi kiva löytää jostain... Laavussa on kyllä varsin kattava valikoima muovipusseja, pressuja, sanomalehtiä sun muuta ryönää mutta se ei nyt lohduta sanottavammin. Paikka vaikuttaa yleisesti ottaen hieman puhtaaksi kalutulta. Mikäli innostuinkin edellä kehumaan Himanmäen kodan seutua, en voi antaa Hämmäauteelle kovinkaan mairittelevia arvosanoja. Ero on kuin yöllä ja päivällä.
Talkakin tupsahtaa lopulta maisemiin. Saamme kaivettua jostain kasaan muutaman puolilahon pökkelön ja paperiroskaa. Siinäpä polttopuutarjonta sitten olikin, äkkiä siis päivän rinkassa muhinut Tarzan-pihvi paistumaan. Makuupussin virittelyn jälkeen kaivan esille GPS-räkkylän joka ilmoittaa päivän matkaksi rapiat 73 km. Ei pöllömpää, vaikka tokihan joukkoon mahtuu kosolti maantiekilometrejä joita ei nyt suoraan sanoen lähdetty hakemaan. Mutta silti on lupa olla salaa tyytyväinen!

Tuulenpuuskat tanssittavat puiden latvuksia matalapaineen korjatessa raskaita luitaan yltämme. Ilman henki valvoo tänä yönä. Hiilloksen hiipuessa vetäydyn makuupussin lämpöön odottelemaan, miltä maailma näyttää huomenna. 


"Olis komia kasa kiviä mut ne ei syty!" Sgt. Talka riemuitsee aamuisesta todellisuudesta


Polttopuita tyhjillään pullisteleva kioski oli hirtehinen näky. Taustalla ulkoistuspolitiikan istuntosali





Puita käyn, oon puiden vanki. Selkäkin kuin rautakanki






Aamusella emme jää enää kylmälle nuotiopaikalle särpimään eväitä, vaan päivä päätetään alkaa kahdeksan kilometrin pyörämarssilla Lappeenrannan kylälle. Keräilen tuulen riepottelemat vaatteet maasta. Sää ei ole juuri eilisillasta viisastunut, tarjoten tihkusadetta ja tuulta matkaseuraksi. Kuljeskelemme hetken laavun ympäristössä kunnes katoamme.

Talkan kämpällä pääsen naattimaan ihkaoikeaa kaurapuuroa sekä tietty kaffet, aijai! Tietokoneella suoritettu karttatiedustelu antaa jo pikku osviittaa, mihinkä seuraavaksi. Vesitäydennyksen jälkeen on aika kiitoksen ja poistumisen.
Harapaisissa etsiydyn - jälleen! - suuren voimalinjan alle, sillä asvalttiviidakossa sotkemisessa menisi vain vähintään hermot ja korkeintaan koko reissun idea plörinäksi. Maisemat vaihtelevat trooppisen vehreästä "solasta" apokalyptisiin hiekkamonttuihin, kunnes pääsen kiipeämään kohti seuraavaa stoppia: kanavansiltaa.






"Taasha myö siust päästii, mää Jääskee vastakii!"


Nyt kun täällä ollaan ja vieläpä oikein ajan kanssa, täytyy tsekata Mälkiän sulku. Pääsen ensi kertaa elämässäni seuraamaan laivan kulkua sulun läpi. Ei puutu kuin popcornit!


 



Kulkuvuorossa Saimaalle päin on näköjään Antiguan ja Barbudan lipun alla purjehtiva rahtilaiva Elke W. Olen jo muutaman kerran melonut tahi veneillyt samaa alusta vastaan, joten nyt voin lisätä listaan myös pyöräilyn :) Paatti lipuu majesteetillisesti kohti sulkukarsinaa, hidastaen vielä ennestään portin tasalle saapuessaan. Kapteenilla, luotsilla, perämiehellä, konemiehellä tai siivoojalla on nyt tuhannen taalan paikka ahtaa 3562 tonnia terästä + rahti ahtaaseen karsinaan. Rapiat 82 metriä pitkän laivan sivuille näyttäisi lopulta jäävän n. metrin pelivara. Tarkkaa, eikö? Ilmeisesti vara käytetään viimeistä milliä myöten - aluksen pari tummaihoista kansimiestä katselee aitiopaikalta kuinka pohjolan jäät, pakkaset ja muutaman muunkin laivan nähnyt puuparru ohjaa St. John'sin terästä "hellästi" loitommas sulun seinästä. Kamalaa ääntä pitää, vaan eipä murru! Kiirehdin sillalle nappaamaan vielä tilanteesta yleiskuvan.

(Laivan tietojen lähde: www.marinetraffic.com)
 

Sanomalehti mahtuis vaan ei kirjoituksia


Sinne se sen änkes. On se äijä!


Mälkiän wanhan kanavan sulku; siis yksi niistä





Kanavasillan jälkeen matka käy hyvän tovin pitkin rautatien huoltopolkua, kunnes ylitän Kuutostien ja suuntaan Muukkoon. Kierrän tuulimyllyt etelän puolelta ja "eksyn" jälleen jossain vaiheessa metsäpoluille. Pääsen hiekkatielle - älkääkä kysykö mille - mutta se vie jonnekin. Kompassin mukaan suunta on oikea, koiliseen. Nappaan ohimennen kuvan ojaan haaksirikkoutuneesta viikinkiveneestä.



Minä tulin pyörällä mutta tosimiehet ovat soutaneet tänne! (Ts. Mitä hittoa??)


Hetkinen. Veneestä? Kyllä, peltotien varressa rötköttää jo aikaa sitten loiston päivänsä nähnyt vene, tai ainakin sellaisen muotti. Arvuuttelen epäuskoisena moisen ilmestyksen alkuperää ja päädyn teoriaan eläköityneestä huvipuistolaitteesta. Kuinka kappale huvipuistoa on sitten päätynyt pelto-ojaan, on jo toinen kysymys. Ehkä joku täkäläinen gargantuaaninen lasikuituviikinki tietäisi? Kylä kuin kylä, hulluja se aina tarvitsee.

Hulluja tai ei, äkkiä takaisin Joutsenoon :) Painelen kohti TV-mastoa jonka luota muistan vaellusreitin kulkevan. Nälänpoikasen saattelemana suuntaan Kiukkaanlammen laavulle, viimeinen evästauko mielessä. Poutaisen, usein liki aurinkoisen iltapäivän päätteeksi joudun taas kaivamaan sadevaatteita ylle. Laavulla nuotion kerätessä voimiaan vilkaisen toiveikkaana GPS-räkkylää, josko hätistelisin jo kokonaismatkassa 120 km rajapyykkiä. Mitä vielä! Vehje on tiltannut data-ähkyssään heti kohta Lappeenrannasta poistuttuani. Miksi? Ääh. Taikka miksi yleensä metsässä pitää sekaantua tietotekniikkaan? Onkohan minusta(kin) tullut avuton? Jos, niin mitäs tässä on sitten puuhattu pari päivää? Luissa ja ytimissä jo pikkuhiljaa juilivia kilometrejä tunnustellen jään miettimään näitä paradoksin aineksia.






Ei reissutarinaa ilman kahvimakkaranuotiomukamasfiilistelykuvaa






Viimeinen rutistus ajettaisiinkin jo liki putkeen, tai niin sitä ainakin yleensä luullaan. Jätän vaellusreitin Aholan rampin kohdalla, jatkaen hiekkatietä asvalttiaseman ohi. Haaveissani siintää pääsy Meltolaan voimalinjoja mukaillen.
Kotakorventien jälkeen homma kuitenkin leviää kuin Jokisen evästys enkä löydä pieniä peltotien pistoja "jotka silloin joskus kulkivat täällä". Kokeilen onneani linjan alustaa kulkien mutta tuloksena ei ole kuin taluttamista ja rämpimistä. Pienen mäen laelta näen, ettei seuraava kilometri toisi enää parannusta asiaan, paremminkin päinvastoin. GPS ei ota asiaan enää mitään kantaa, sen akku on lopussa. Slut. Finito. Das Ende.
Jottei totuus pääsisi unohtumaan ja reissu menisi liiaksi huvin puolelle, käy myös muuan pöheikössä kuhahdus. Tiedän jo liiankin hyvin ketä seuraani tuppautuu - tuossa kävelee yksi, tuossa toinen. Noita loppuja kymmentä en edes näe. Nypin käsivarsista ja olkapäiltä seitsemisen hirvikärpästä ja tajuan että niitä mättää koko ajan lisää! Olen keskellä hyökkäystä. Ja eksynyt, ainakin mitä tulee suunniteltuun etenemiseen.
Tiedän kuitenkin missä päin kuutostie on. Saan kunnian määrätä reitin, hirvikärpäset taas vauhdin... Pienen soistuman ylitettyäni voin alkaa keskittyä nyppimiseen. Niska kutiaa niin maan vietävästi!
Kaiken hyvän päälle on joku jamppa rakentanut talonsa metsään ja reitilleni. Pihapiiriä edes tiedustelematta heitän primitiiviperuutusvaihdetta silmään ja teen reilun ketunlenkin. Tilanteen ainut hyvä puoli on talolle (ja luojan kiitos myös sieltä pois) johtava tie jolle pääsen, kunhan muistan pitää yllä pientä kaartoa vasempaan. Vapaista koirista varoittava kyltti jää taakseni - eipä tainneet karvakuonot olla kotona?

***

Lopulta Korvenkannan pyörätielle ilmestyy nukkavieru, hiuksiaan repivä, hieman suovedelle ja parille metsäpäivälle käryävä kulkija. Lauantai-illan kulkijat ja bilehileet katsovat hieman oudosti mutta katsokoot. Eivät kuitenkaan uskoisi. Suupieli kääntyy väkisinkin kieroon virneeseen kuin pohojammaan Tähkällä konsanaan...
Taitaa jälleen eräänlainen kesämuisto olla hankittu ;)

Puutteellista GPS-todistusmateriaalia: