keskiviikko 4. toukokuuta 2016

Fatventures: Kuun ja jään välissä

Talitiainen käynnistelee nauhuriaan kevättalvisen aamun auringossa 19.3.2016. Tapailevien ti-tri-tyts -harjoitusten jälkeen kuuluu myös pätkä ihan perinteistä wanhan liiton melodiaa. Mutta vain pätkä, sitten tintti pelästyy läheiseltä pihalta kuuluvaa rahinaa ja vaikenee.
Ahkio se siellä liukuu pitkin kovaa lumihankea, kyydissään rinkka ja makuupussi. Pompin hymynkare huulilla tasajalkaa varmistaakseni vielä ettei pulkka sen enempää kuin vetäjänsäkään vajoa hankeen. Ei vajoa! Käsillä on tämän kevättalven parhaat hankiaiskelit (minä tunsin kersana tuon ilmiön kestohangen nimellä, kunnes joku sanoi ettei juhannuksena ole lunta. (Onpas.)) Tänä lauantaina on siten tarjoutunut tälle tallaajalle mahdollisuus yrittää pientä revanssia jään peittämällä Saimaalla retkeilemisessä - puuhassa, joka kuukauden päivät sitten oli tuomittu päättymään osaltani liian rankkaan yrittämiseen ja suuriin suupaloihin. 

Tällä kertaa mielessä on uudet kolttoset, ahkiossa paremmat eväät ja alla lumikenkien sijaan läskipyörä, tuo vakavasti addiktoiva yleiskone häihin, hautajaisiin, jouluun ja juhannukseen. Vain muutama päivä ennen retkeä olin lopulta saanut valmiiksi läskin "pikku remontin", joka itse asiassa alkoi jo viime joulukuussa vapaarattaan hajottua huonon huoll ylivoiman käytön seurauksena. Tilanne oli vieläpä niinkin eeppinen kuin kansainvälisen läskipyöräpäivän porukkalenkki! Eräs loppupuolen ylämäki oli mekaniikalle liikaa ja rattaan tarina päättyi jaloissakin tuntuneeseen JURSK -ääneen.
Shit häppens.



Blame it on the weatherman


Nyt teknologian pitäisi toimia. Sietääkin, sillä konkeli on talviseisokissaan saanut mm. kokonaan uuden voimansiirron kampineen ja keskiöineen, vapaarattaan ja takanavan, 11-lehtisen rataskasetin sopivine vaihtajineen, hydraulijarrut, ohjauslaakerit ja parallellogrammitolpan satulalle. Viimemainittuun palattaneen vielä tarinan edetessä. 

Sidonnan varmistuksen jälkeen on aika kytkeä aisat ja lähteä. Laiskuuttani en ole vielä asentanut läskiin kunnon takatelinettä, joten pulkan veto tapahtuu vyön avulla aivan kuten helmikuun jotoksellakin. Se tuntuu myös yhtä kauhealta kuin silloin! Rymistelen alkuun pitkin metsäpolkuja ja jäisiä hiihtolatuja, kunnes luiskahdan jäälle suunnilleen Ukoskan aallonmurtajan kohdalta. Rannassa on ollut kohvaa, joka on pilkkijöiden ravaamisen ja pakkasen jäljiltä kehittynyt liukkaasti heitteleväksi perunapelloksi. Ahkio rytkyttää lantiota ja viimeistään nyt tajuan valinneeni vetotavan täysin väärin. Jää onneksi tasoittuu aukealle selälle päästessä, peilijäisten laikkujen lisäksi alla vilistää keskimäärin kolme-neljäsenttinen sateen piiskaama kova lumi.

Mikään kauan haikailtu reissu ei muuten ole nyt kyseessä. Tänä viikonloppuna oli ollut tarkoitus pitää reissuporukan talvileiri, siis oikeaa talvitelttailua ilman turhaa kahvia ja pullaa. Osanottajaenemmistön estymisten vuoksi homma kuitenkin peruuntui, onhan ideana kerätä teltta täyteen eikä vain vuolla sormeen parin-kolmen paikalle joutaneen voimin. Toivon silti nytkin saavani kiinni tunnelmasta, enkä oikeastaan epäile sitä lainkaan.



Tähän vuodenaikaan, noustessa tuulten


Kevättalvinen laatusää on selvästi saanut lopunkin "jokamies- ja -naisluokan" ulostautumaan kodeistaan luonnon helmaan. Hyvä niin. Kalat narraavat pilkkijöitä, koirat kusett ulkoiluttavat omistajiaan ja muutama hiihtäjä vilkuilee myötähäpeissään muuttokuormaansa kiskovaa läskikuskia. Vipelenvirta on kierrettävä Tiuruniemen läpi ajaen, sillä se on sula. Jään taas alkaessa, Tiurun massiivisen sairaalakolossin jäädessä kohoamaan taka-alalle, pääsen suuntaamaan kohti Hetonselkää.



Kyllä ei tarvita reality-telkkaria kun todellisuus on läsnä


Tripin määränpäästä - eli tulevan yön kortteerista - ei minulla ole vielä tähän väliin tarkempaa käsitystä. Paikkoja kylmettävä ja menoa jarruttava luoteistuuli auttaa kuitenkin suuresti muodostamaan sellaisen karsimalla listalta hurjimmat "pohjoiset ulottuvuudet", kuten vaikkapa Huuhanrannan ja Karvasalon. Hienoja paikkoja, mutta näissä tuulioloissa olisi niihin sotkettava liki tauotta koko päivä hiki nutussa. Se ei nyt käy. Olen tullut tänne liikkumaan pysähtyäkseni, en suorittaakseni.

Stopista puheen ollen - nälättää, paita on läpimärkä ja ahkio on vääntänyt selän mutkalle. Nytkö jo? Aivan liikaa vaatetusta ja staattista jäkitystä, päättelen. Lisäksi vastatuuli antaa käyttää korkeintaan paria pienintä vaihdetta. Renkaiden ratinasta ja tuulen suhinasta koostuvan äänimassan siivittämänä päätän suunnata Satamosaareen fiksaamaan olotilaa silläkin uhalla, että paikka on tupaten täynnä humalaisia kelkkailijoita.



"Now look at them yo-yo's, that's the way You do it"


Vastoin kauhukuvia mahdun saareen kuten-miten ja onnistun valtaamaan hiekkalaguunissa sijaitsevan saunaparakin taukotilaksi. Tarkemman vilkaisun perusteella saaressa on ainoastaan muutamia kelkkailijoita, mönkijöitä sekä rantajäällä kiitävä leijalautailija. Tuulisena päivänä leijaa tai purjetta rennompaa moottoria onkin vaikea kuvitella.
Kuivat vaatteet ja untuvatakki lämmittävät kohmeisia tunnelmia reippaasti, retkikeittimen kaasu puolestaan uskaltautuu pullosta ei-yhtä-reippaasti. Pääsen kuitenkin keittopuuhiin. Eilinen, sopimattoman pekonipitoinen kaalilaatikko vääntäisi varmaan keskiverto-trenditennarinlaahajalta pakin solmuun mutta täällä pakkasviimassa mössö on jotain aivan muuta! Höyryävänä suoraan kattilasta. Kylkeen parisenttiset ruisleivät ja lopuksi pannukaffet. Donitseja...
Mietin, kuinka taas kerran käy toteen Mielensäpahoittajan lausahdus "Kun ruoka asettuu ihmiseen, ihminen asettuu ympäristöönsä". Kohta on taas lämmin ja vireä olo. 

Hyödynnän äkillistä toimintakykyisyyttä kötöstelemällä ahkion vetovyön kiinni satulatolppaan. Parallellogrammijousto - eli kahdesta metallilängestä ja kumilullukasta koostuva yksinkertainen iskunvaimennin - tarjoaa hätätilassa kelpaavan sopukan vyön solmimiselle. Ja arvatkaa muistinko kuvata moisen kapituksen... Alaselkä huokaa kuitenkin helpotuksesta ja reissu saa nippusiteillä kasaan kursitun räkäpatentin myötä lisää tunnuksenomaisia piirteitä.





Käppäilen vielä lämpimikseni saaren ympäri. Aurinko on jo ehtinyt sulattaa etelärannalle suurehkoja lumettomia laikkuja, joilla on aina yhtä mukavaa tepastella talven jäljiltä. Suojaisalla laikulla on auringon paistaessa jo lämmintä. Tunnen jälleen nenässä mäntykankaan kuivan tuoksun. Maaliskuu maita näyttää, tiesi wanha kansa... Ja ihan oikein tiesi!


"...I gotta move these refrigerators, I gotta move move these color-TV's"


Ja sitten jatkuu. Iltapäivän tuuli on jo alkanut asettua aloilleen ja matkanteko on muutenkin paljon mukavampaa. Saattaisin ehtiä vielä hyvinkin pitkälle, ehkä jopa Päihänniemelle *Köh! Kräääh!!* saakka? Siinä tulisi kuitattua ainakin osa viime reissun kompuroinnista... Mutta ei. Koska kello on mitä on ja matka joutuu kovin verkkaisesti, päätän olla ahnehtimatta liikaa. Siksihän täällä ollaan tällä kertaa.
Katsahdan lopulta totuutta silmiin ja nautin pienistä mutta hallitsevista perusasioista kuten siitä, että olen ensi kertaa elämässäni leiriytymässä yksin keskelle aavaa jäätä. Talvella. Pakkasella! Siinä olkoon aluevaltausta tälle reissulle, pidemmälle ehtii sitten kokeneempana.
Jään päälle en silti ihan periaatteestakaan aio jäädä nukkumaan, vaan selkärangan alle on saatava tilkku kiinteää maata. Ylä-Lylyn ohittaessani alkaa olla selvää missä silmät pääsee ummistamaan tänä yönä.






Irroitan ahkion Hiekkapakan pikku luodolle päästyäni. Paikasta taitaa olla hiljalleen tulossa (tai onko jo tullut?) jonkinlainen kultti tai elävä legenda näillä pikku retkillä. Vajaan päivämatkan päässä kotoa sijaitseva ei-mikään-ei-kertakaikkiaan-missään ei tietenkään tarjoa mitään suurta hengen salpausta some-kansalle (tai blingblingiä Hömpstägramiin) olemuksellaan, mutta se saakin olla niin. Tänne pääsee karkuun. Breikille. Ja ennen kaikkea - tänne ei aina pääse. 

Ilta on vielä kovin nuori, joten lähden kiertelemään läheisiä luotoja ja pikku saarenpahasia kevennetyllä varustuksella, ilman pulkkaa. Fiilis uhkaa kieltämättä olla hieno, matka joutuu ja vaihteistokin työskentelee kuin Sveitsin kello. Säätöpenkin äärellä nysvätyt hetket tuottavat nyt tulosta. Etuvaihtajan sielunelämästä ei tarvitse olla huolissaan, sillä laite loistaa poissaoloaan nykyisessä kokoonpanossa. 28-piikkisessä eturattaassa on ihan tarpeeksi ytyä ruokkimaan takakiekkoa 11-42-hampaisen kasetin välityksellä. Kovaa ei mennä, mutta kallioita kavutaan ylös tuosta vaan!



Hetonselkää puoliympyrän edestä



Kolmiopiste nro. 34259, pulttiin meistetty rasti on 78,92 m merenpinnan yläpuolella. Knoppitieto virkistää ;)






Iltalenkin lakipiste on lopulta vain näköyhteyden päässä leiristä, joskin näköyhteys on vesillä vähintäänkin laaja käsite. Katse kantaa tällä kelillä vaivatta kymmenenkin kilometriä. Ajelulla tyydyn pariin-kolmeen, sillä aurinko on laskemassa tietäen kylmä ja pimeää. Kaarran takaisin Pitkä-Kaidon luoteiskärjen edustalta. Teltan näkee vielä hienosti pystyttää, minkä lisäksi iltapalaa ei tarvitse saattaa syömäkuntoon aivan säkkipimeässä. Pakkasta on kuutisen astetta eli aste enemmän kuin saapuessani ja varsin vähäpilvinen taivas antaa ymmärtää, että alaspäin ollaan edelleen menossa. Asemoin teltan kovalle lumelle takaseinä tuulta vasten, jolloin muodostuu suojainen sopukka keittopuuhille.



Epävirallinen sekä virallinen lämpömittari!


Hyttysverkko pitää hyttyset teltan ulkopuolella. -Täh?


Iltapalan ja pikku reippailun jälkeen kömmin makuupussiin, jääden vielä katselemaan tummuvaa maisemaa avoimesta ovesta. Aurinko on laskenut jo kotvan aikaa sitten. Inversio lakaisee päättyneen päivän tuoman lämmön pois jäätiköltä ja saa mantereelta kajastavat tehtaan valot väreilemään kaukaisuudessa. Siitä onkin vierinyt jo useampi vuosi kun viimeiksi katselin tuota lumoavaa näkyä jään yli, paikan nimi oli tuolloin Pihlajaniemi Savonlinnassa.

-Krroa! Krrrp.

Kas kummaa, en olekaan yksin! Pari iltavirkkua korppia ylittää leiripahaseni lentäen niin matalalla, että pystyn kuulemaan niiden siipien kahinan ja ilman vouhahdukset. Kohta seuraa lisää, sitten taas lisää. On oikein työnnettävä pää pihalle... Saan taivastella korven veikkojen ylilentoa vielä yli puoli minuuttia, jonka aikana ehdin laskea lintuja olevan kymmeniä! Linnut "juttelevat" keskenään lupsakan ja toisaalta myös tietävän kuuloisesti. Yritän osallistua keskusteluun, mutta pakkasen kohmettama kurkku ei enää taivu edustaviin suorituksiin. Paras olla sotkematta tovereiden pasmoja liiaksi :)

Viimeisenkin auringon kajon häivyttyä näkyvistä on jäljellä vain täyttyvän kuun kylmä valo. Silmäluomien jo painuessa kiinni huomaan etten suinkaan ole keskellä hiljaisuutta - paksu jääpeite moukaa, murahtelee ja kumahtelee kun Suur-Saimaa kääntää kylkeä hyisessä haudassaan. Tai sitten se on kesä, joka mutisee unissaan... Lopulta taju lähtee. Suuri vesi ja pieni ihminen nukkuvat ruususen unta sulassa sovussa, pakkasen keskellä.



Parhaat näkymät aamiaispöydästä vähään aikaan



Ilmankos nipisteli






Herätyskello ei soi koska aurinko hoitaa herättäjän tehtävät sunnuntaiaamuna joskus yhdeksän jälkeen, saaden vielä teltankin miedon lämpöiseksi. Palvelu pelaa! Tuuli käy edelleen teltan takaa, joten aamupalan saa huoletta levittää eteensä hangelle ja antaa valon tulvia avoimesta ovesta vasten unenpöpperöisiä kasvoja. Puuroveden kuumetessa kipaisen lukemassa koivun oksassa roikkuvan reissulämpömittarini - neljä astetta pakkasta. Viiden metrin päässä töröttävä Ilmatieteen laitoksen virallinen lämpömittari tietäisi varmaan hieman eri lukeman, mutta tietäkööt. Sääasema lähettää tietonsa internettiin, jonne pääsy ei nyt onnistu. Eikä tässä ole muutenkaan tarvetta harhailla tiedon valtateillä retken päällä. Kaikki elämiseen tarvittava kun on joko ympärillä tai ahkiossa ja sosiaalisuus medioineen on katkolla.

Luodon edustalla yritän hakata jäähän juomavesiavantoa. Puuha muuttuu oikeaksi aamuliikunnaksi, sillä teräsjäätä saa tempoa pienellä tuuralla oikein olan takaa! Saan aikaiseksi kattilan mentävää monttua liki kyynärän mitan, kunnes kunto usko veden saavuttamiseksi lopahtaa. Kompromissina mätän kattilan täyteen muodostunutta jäämurskaa ja olen melkein tyytyväinen, retkikeitin hoitakoon loput.






Keskipäiväksi vaihtuva aamupäivä jatkuu vesitäydennyksen ja (osin tarpeettoman) vetelehtimisen jälkeen kotimatkalla. Myötätuuleen ajellessani vastaan viuhtoo harvakseltaan monenlaisia mobilisaation harjoittajia aina perheautosta crossipyörään, arvatenkin saarissa mökkeilevä väki käyttää jääkelejä hyväkseen.  Leijalautailijat ovat myös kuvioissa. Alle jää pari laajempaa, hieman päälle vaaksan levyistä railoa, jotka nostavat pulssia ja kampikierroksia kohdalle sattuessaan! Syystä tai kolmannesta en palaa niiden laidoille mittaamaan jään paksuutta. Pistäydyn vielä ohimennen Satamon eteläkärjessä paistattelemassa päivää sulalla rannalla ja kuuntelemassa talitiaisten konserttoa.

Rauhan edustalta löytyy runsaasti peilijäisiä laikkuja. Renkaiden ääni ja ahkion vetokitka lähes katoavat, jolloin matkanteko on vielä entistäkin kepeämpää. Valitettavasti myös ohjaus katoaa! On vain työnnettävä suoraan ja turhia kääntelemättä, niellen sen mitä eteen tulee.






Retken pienimpiä repeilyjä


Matka hupenee ja kotiranta alkaa lopulta häämöttää. Retki ei loppuosaltaan tarjoa mitään hehkuttamisen arvoista glamouria - tai mitä nyt mantereen puolelle poiketessani pari alamäkeä sujuu hieman lennokkaammissa merkeissä. Näin meidän kesken - eturengas päätti slurpata äkisti hankeen ja sai kuskin jatkamaan matkaansa tangentin suuntaan ;) Ahkio kuormineen rynnisti tietenkin halaamaan syntynyttä biomekaanista säkkyrää ja taukojumppa oli valmis...

Kaiken kaikkiaan katsoisin retken olleen suurin piirtein sitä mitä läksinkin hakemaan. Pidempi lenkkikin olisi voinut mahtua kuvioon, vaan mitäpä suotta. Perillä olo on virkeä ja innostunut, minkä lisäksi pienimuotoinen "mie tein sen" -tunne hiipii jälleen tajuntaan. Kokemusta rikkaampi, kuten sanonta kuuluu?


***


Jottei retken lämpötila-Elvistelyt menisi aivan kalajuttujen puolelle, löytyy totuuspohjaksi myös Hiekkapakan virallinen lämpötilagraafi! Olosuhteet viiden metrin päässä teltasta, silivuplee. (Lähde: Ilmatieteen Laitos)

Lauantain GPS-dataa numeroihmisille:

...ja sunnuntai: