tiistai 17. tammikuuta 2017

Jääkauden avajaiset: Pekonsaari

Joskus tekee hyvää kiusata itseään ihan vaan siitä riemusta että niinkin voi tehdä. Perjantaina 13.1.2017 käppäilin pikku lenkin Saimaan jäällä Imatran edustalla, hakaten välillä tuuralla koekuppia. Jää tuntui jo melko vahvalta. Lenkki pidentyi ja muuttui lopulta valmistelevaksi tiedusteluksi, sillä viime talven vastoin- ja myötäkäymisten herättämä jääkenttien kutsu iski minuun jälleen. Viikonloppu oli edessä, siis myös remonttia, talon siivous, lämmitys ja ruoanlaitto. Mitäs teet?


 
-Ohh, fuck it. Let´s go ride bikes


Sen kummemmin suunnittelematta tai hullummin haaveilematta ryntäsin lauantaina aloittamaan telttailukauteni tämän armon vuoden osalta. Mukaan makuupussi, reissupatja, laavukangas ja alle taktis-operatiivinen paksupyörä, joka saa kantaa kaiken. Makkarat ja vähän suklaatia lähikaupasta. Tarvittaisiinkohan halkoja? Tehdään nekin kyytiin kun kerran mahtuu, jos vaikka sattuu nuotiopaikka kohdalle! Lauantai-iltapäivän pimentyessä asettelin naskalit kaulaan Lempukan uimarannalla.

Aivan mielivaltaisesti en kuitenkaan voinut jäällä taivaltaa, sillä vielä avoinna oleva syväväylä rajasi retkialueeni käytännössä muutamaan lähisaareen. Perjantaina hinaaja-murtaja Meteor poistui Saimaalta ajaen väylän auki Vuoksen satamasta kanavansuulle saakka. Meteorin perässä seurasi illan tunteina rahtilaiva Egon W, joten oli selvää että avovettä kyllä "löytyisi" jos vaan ajaisi vailla huolta ja mieltä.








Kävelylenkillä ohittamani Pekonsaari oli jo oikeastaan perjantaina valikoitunut retkikohteeksi, ollen käytännössä "pohjoisin ulottuvuus" juuri ennen laivaväylää. Muita vaihtoehtoja olisivat olleet mm. Mikonsaari, Haapasaari ja Malonsaari, mutta Pekonsaaressa en ollut vielä lyhyttä rantautumista lukuunottamatta käynytkään. Sinne siis!

Pimeän aikaan jäällä liikkuminen on tietysti vähän riskaabelia (ja monen mielestä tyhmää) puuhaa, joten männä vuosina voimistuneen paikallistuntemuksen lisänä seurasin orjallisesti kävellen jättämiäni jälkiä. Ne näkyivät yllättävän hyvin siihen nähden, että oli ollut tuulinen päivä ja lumi on aukealla jäällä vähintäänkin liikkuvainen käsite. Mikonsaaren rannan lähelle päästyäni reitti kulkikin käytännössä rantaviivaa nuoleskellen, kunnes tuli aika suunnata itse Pekonsaareen. Parin sadan metrin "loppulähestyminen" oli paras tehdä taluttaen - ihan vaan kaiken varalta.


 
Parisataa metriä väylälle ja sen kyllä huomaa. Muualla nämä skraadut olivat onneksi harvemmassa


Saarta kierrellessäni katsastin mahdollisia leiripaikkoja sillä silmällä. Pohjoisessa - siis väylän vieressä - uhkasi kulkukelpoinen jää olla kortilla, sillä väylä oli revennyt lähes rantaan saakka. Kaupungin ja läheisten tehtaiden valosaasteen ansiosta saaren fasiliteetit paljastuivat jo sangen hyvin ilman otsalamppuakin, ja päätin asettua lounaisrannan pikku tasanteelle. Idässä ja pohjoisessa olisi sitäpaitsi ollut kallioita kiivettäväksi.

Leiri rakentui viime aikoina toimivaksi havaitulla tavalla, eli pyörä puuta vasten ja naru puiden väliin. Sen avulla laavukankaasta lippa ja pystyseinä tuulen puolelle. Loppu kangas jää "lattiaksi" makuupussin ja retkipatjan alle. Kesällä hankkimani super-hyper-ultrakevyehkönpuoleisehkoisentapaisehkoinen laavukangas on jo näyttänyt kyntensä mm. Kuusamon syksyssä, joten Imatran tammikuu lienee sille läpihuutojuttu.
C-laavu on elementissään talvella, kun hyttysten sun muiden ölliäisten massahyökkäyksestä ei tarvitse olla huolissaan, eikä sadekaan ole välttämättä aina sulaa vettä (vaikka kyllä sitäkin tulee)! Lämpötila oli nyt varmaan karvan verran nollan alapuolella. Olisi saanut olla vaikka kylmempääkin.





Iltapalalla makkaran kyytipojaksi oli ruisleipää, perään teetä ja vähän suklaata. Onkohan teestä ja suklaasta tulossa allekirjoittaneen kahvi ja tupakka? Teekupista puskevan höyryn tanssiessa silmien edessä mietin, mitä muuta talvinen lauantai-ilta tarvitsee. Kyllä ne parhaat asiat taitavat olla ilmaisia. Vain vaimeaa tuulen suhinaa ja jään satunnaisia kumahteluja, kauempana joku kelottuva konkelo narisi unettavasti toveriaan vasten.






Tältähän se näyttää, samalta kuin kaikki muutkin saaret... (Pitäisiköhän joskus opetella kuvaamaan ajatuksen kanssa?)



Sunnuntainen päivä valkeni minulle puolilta päivin, kuten se vapaa-aikana tapaa tehdä. Ehkä rahtusen kylmentynyt ilma oli saanut jäät moukumaan enemmän kuin illalla. Käpytikan kivahtelut ja koputtelut kantautuivat unisiin korviin: onhan täällä muitakin! Kaurapuuro ja kahveet naamaan, niin saatiin kemiallinen herätyskin hoitumaan perinteiseen tapaan.
Leirin purun jälkeen katsastin Pekonsaarta vielä sisämaasta käsin. Yllätyin positiivisesti kokometsäisen saaripahasen olemuksesta - puut ovat saaneet kasvaa varmaan vuosikymmeniä aivan oman tahtinsa ja luonnon valinnan mukaisesti, sulavasti sikin sokin vailla ihmisen "tehostavaa" väliintuloa. Havuvaltaisen ryteikön keskeltä löytyi koloille hakattuja keloja, lahopökkelöitä, katajia, myrskyissä keskeltä katkenneita isoja kuusia ja niiden jälkeläisiä. Ei ihme, että käpytikkakin viihtyy!

Sikäli mikäli tämä aarresaari on kaupungin maata, esitän pikku ajatuksen: jospas saarta ei ajeltaisikaan motolla paljaaksi, vaan sen annettaisiin kukoistaa ihan au naturel? Se olisi geoparkia se!



Joku elukka oli yöllä ohittanut saaren toiselta puolen. Koira? Eipä tosin näkynyt omistajan jälkiä



Imatra Base Camp?




Sisäänrakennettu leikki-ikäinenkin pääsi oikeuksiinsa






Kotimatkalla päätin "pistäytyä" mm. Tiuruniemen kärjessä ja Mikonsaaressa, kun kerran pyörä kulkee ja valoisaa aikaa on. Jäätilanne tuntuu nyt yleisesti ottaen hieman paremmalta kuin vuosi sitten tammikuussa, mitään ammottavia sulia paikkoja ei näy. Väylä on oikeastaan ainut ikävä rajoite liikkumisille, mutta Saimaan kanavan sulkeuduttua tasan sunnuntain päivämäärällä (15.1.2017), tilanteen voisi odottaa paranevan jos vain pitelee pakkasia. Siis jos, ei kun.

Ei auta kuin odotella, tutkia tilannetta ja varailla talven mittaan tulevat vapaapäivät jääretkille!



(180 asteen tahaton suunanvaihto on välillä vain herpaantumisen päässä!)