perjantai 12. tammikuuta 2018

Talvisydännä

Täytyy totutella siihen ettei aurinkoa näy, katsomassa hiukan vaan se meitä käy, laulaa Virve Rosti tuvan pöydän kulmalla. Olisiko näin? Vilkaisu ikkunasta pihamaalle kertoo että saattaapi olla, jopa olematta! Talvinen aamu vaikuttaa perin tavanomaiselta sydäntalven aamulta pikkupakkasineen, hämärä väistyy vain saapuakseen pian uudelleen. Ainoastaan lautasella höyryävät perunat jauhelihakastikkeella eivät edusta normaalia aamunavaustani. Tänään on kuitenkin toisin - ja siihen on syy. Merisään jälkeen käännän radion kiinni.

Murkinan asetuttua elimistöön kiinnitän pyörän tarakalle kaksi laukkua. Päälle makuupussi. Varustus on katsottu valmiiksi jo edellisinä päivinä, eli nyt ei enää tarvitse kuin todeta olevansa lähtövalmis. Tietynlainen rauha on tällä kertaa läsnä hetkessä, jonka olen niin usein onnistunut hautaamaan kiireen ja turhan jahkailun alle! Ennuste vaikuttaa siis hyvältä. Mukana on nyt se mitä sattuu olemaan ja kaikki mitä jää, sitä ei tarvita.



Koha ei vaa oltas, a ollaaha myö: Ruokolahel! (Taas)


Reitistäkään en kanna suurta huolta, sillä tunnen sen jo ennestään. Tie kulkee maaseudun rauhaan - Ruokolahden Äitsaareen - meiningillä mene, ole ja tule takaisin. Siis perinteinen overnighter Teksasin poikien murteella. Tukikohtana saaressa on määrä toimia setäni omistama vanha maatilan pihapiiri hirsiaittoineen ja nuotiopaikkoineen. Pienestä pitäen olen siellä kulkenut, joten paikasta on vuosien varrella muodostunut eräänlainen henkireikä arjen kiireiden ja pääkoppaan kasautuvan turhan roinan purkamiseen. En ole esitellyt tuota paikkaa täällä Rinnakkaisessa, ja hyvästä syystä. Samasta syystä tämäkin teksti jättää siihen suojaetäisyyden.

Ajokeli on jäisine tienpintoineen liukkaanpuoleinen, mutta olen matkassa luottavaisella mielellä. Saan nauttia pyöräteistä Rasilaan asti, kunnes tulee aika siirtyä itse kylätielle Ukonlammen jälkeen. Onneksi liikenne on harvaa. Aurapenkalta kierineitä lumipaakkeja kannattaa näemmä väistellä, sillä ne eivät tiehen jäätyneinä armahda senttiäkään. Onnettoman kontaktitilanteen sattuessa eturengas lähtee fysiikan lakeja noudattaen kohti penkkaa tai sitten rekan keulaa, mikäli jälkimmäinen on saatavilla. Pari kertaa onkin!



I gotta move these refrigerators, I gotta move these color TV's...
(Miu pittää roijata nää hito jääkaapit ja väritelkkarit - Tire Raits)


Johtuen Salosaaren mutkanmuotoisesta olemuksesta, ajosuunta kääntyy väkisinkin vastatuuleen jo ennen Suikkalaa. Näpit jäätyy. Uudet "hiihtohanskat" ovat prameista myyntipuheista huolimatta pätevää kamaa vain niin kauan kuin pysytään tiukasti spekseissä, eli hiihdossa ja heilunnassa... Kolme tuntia pelkkää ajoviimaa on vain kylmästi meidän muiden juttu. Suikkalassa on lopulta vedettävä käteen tolokun tumput, eli villakynsikkäät ja niiden päälle taaton taannoiset turkiskintaat. Setti on mahdollistanut monet talviset reissut jo vuosikausia ja menestystarina senkun jatkuu, hieman parsituista saumoista huolimatta. Olkoon turkis millainen murha tahansa, se on myös hemmetin lämmin sitä tarvitsevalle. Ja se taikasana on tuo virkkeen viimeinen!



Hyö sannoot jot vanhas o vara paremp... Ohase niikii





Näppien lämmettyä uudelleen keksin käväistä katsastamassa Kolmiköytisenvuoren kalliomaalaukset ohi mennessäni. Olen nähnyt ne viimeksi vuosia sitten, silloin kun täällä päin valtakuntaa järjestettävän Erähiihdon Haukireitti vielä kulki Kolmiköytisen vierestä. Viime vuosina koko Haukireitti on jo loistanut poissaoloaan, kuten usein lumetkin. Hiihdä siinä sitten!
Poluntapainen kalliomaalauksille löytyy lumihangesta huolimatta pientä mielikuvitusta käyttäen. Itse maalaukset erottuvat paremmin kuin muistinkaan, kameran läpi tarkasteltuina jopa "lähes" kuvina. Kertoman mukaan maalauksessa pitäisi olla viisi ihmistä, hirvi ja käärme. Itse en totuuden nimissä erota kuin kolme ukkoa ja läiskiä... Onhan tällaisissa menneiden aikojen merkeissä toki jotain jännää, vaikken mikään graffitien ja urbaanin kulttuurin ystävä olekaan.
Takaisin pyörälle paarustaessani vastaan harppoo mies kävelysauvoineen. Mie tulin kahtomaa jot löyätsie perille asti, mie näin ko sie pistit pyörän parkkii ja läksit, mies tuumaa. Moni on kuulemma onnistunut eksymään lyhyellä matkalla rantaan. Saan kuulla, että maalauksia käy katsomassa vuositasolla yllättävän paljon väkeä ja vieläpä ulkomailta saakka. Ehdimme lisäksi taivastella lämpiävää ilmastoa, joka on kuulemma melkoista myrkkyä kalliomaalauksille. Ne kirjaimellisesti liukenevat sateeseen - kun ei punamullalla ja verreksilläkään saa mennä kuvia ehostelemaan!



Kovast hyö siel jatsaat, oisko olt hirvipeijaist mänös?



Luolamiehil ois nykysi rantatontti. Ja komia semmone!


Matkaa jatkaessani tajuan vielä, etten itse nähnyt ketään pyörältä jalkautuessani. Olen siis onnistunut mennä tohottamaan eteenpäin suht' sokeasti ajatuksiin vaipuneena... Vahinkoja sattuu, vaikka nyt se tuntuu oikeastaan ihan tarkoitukselliselta.
Jäinen tie matelee alla tasaisen varmasti. Kulkusuunta käy eteenpäin kunhan muistaa pitää ojausliikkeet minimissä. Joskus mennään kahva edellä, sillä leveinkään gummi ei saa kunnon otetta kiiltävästä jäästä ilman nastoja. Kuormattu peräpää on onneksi melko haluton lähtemään alta omille teilleen ja kuskin tehtäväksi jää torpata pyörän suuremmat ehdottelut sivuliikkeistä. Hiljattain uusitut renkaat ovat kenties hieman pintaherkemmät kuin edeltäjänsä, mutta rullaavat hyvin matka-ajossa.
Aurinko laskee ja luo maisemaan hetken jopa lämmintä sävyä. Näen tutun tien kääntyvän kohti saaren sydänmaita. Lähellä ollaan.



Ähäs, ei oltu viel lähel täs fotos! Iha o tarkotushakust hämmäyst, koska OPSEC.


Perille päästessäni alkaa sinertävä hämärä ottaa jo tienoota haltuunsa. Päivän saldoksi tuli 47 km ja liiskeet, ajoaikaa 3 tuntia ja saman verran elintärkeää vetelehtimistä. Kiikutan makuupussin ja laukut tuttuun aittaan ja sytytän kynttilän pikku pöydälle. Vihdoinkin täällä! Saatuani kuivat vaatteet ylle jumitun vielä hetkeksi lukemaan aitan päiväkirjana toimivaan ruutuvihkoon raapustamiani merkintöjä. Viimeisimmät ovat heinäkuulta.





Sytytän tuohikäppyrän vanhoilla tiilillä ympäröityyn nuotiokehään. Pienillä kalikoilla, suurella ähräämisellä ja ailahtelevalla menestyksellä tuli kerää voimia, kunnes lopulta voittaa kosteuden ja innostuu sihistelemään tiilten syrjiä kuiviksi. Myös silmät vuotavat kuiviksi - koska savu, lampaat ja kulunut huumori. Kyynelten läpi näen, kuinka haaleana hehkuvalle iltataivaalle piirtyy lentokoneen jättämä tiivistymisvana.
Kiehautan kattilallisen vettä ja kaadan sinne Porvoon mitalla suolaa. Syy suolalle odottelee omaa vuoroaan paperiin kiedottuna. Etsimisestä huolimatta en löydä mitään järkevää lautaa - halsterista puhumattakaan - lohifileen loimuttamista varten. Mitäs nyt?

TIP: kekseliäisyyden sijaan lisäksi puuhaan voi käyttää vaikkapa pelkkää vanhaa, ruostunutta metalliverkkoa, jollaisia usein esiintyy vakituisemmilla nuotiopaikoilla. Verkko poltetaan tulikuumaksi nuotiossa ja file paiskataan sitten nahka edellä verkkoon jotta sihaus käy. Kyllä pysyy kiinni, ainakin mikäli fileellä ei tarvitse ajaa rallia ympäri notskia ja esitellä sitä välillä anopille tuvan puolella.

PRO TIP: Allekironneelle ei sitten tulla räksyttämään, kun kaunis eväkkäänne ui liekkimeressä. Minäkin olen syönyt hiiltä! Juuri täällä, juuri tänään.

Oikeita tapoja loimuttaa lohi on yhtä monta kuin loimuttajiakin. Myös internet-loimuttajien määrä vaikuttaa lukuun mikäli some on auki, mutta en mene nyt siihen... Itse pidän siitä että kala alkaa juuri ja juuri lähteä siististi haarukan kyytiin, mutta on vielä mehuissaan. Valelen filettä suolavedellä pikkuhiljaa lusikallinen kerrallaan, kunnes vesi loppuu. Hiilloksen hehkuessa pääsen lopulta herkuttelemaan. Totuuden nimissä isäukko teki lohesta joskus parempaa ja pisti roisimmin suolaa, mutta kyllä tämäkin osaa upota ajopäivän päätteeksi. Tuoreena pakkasessa! Päälle paistetut eväsleivät ja nokikaffet.






Hiilloksen hiivuttua maha on täysi ja olo alkaa olla melko yksinkertainen. Tallustan lähistöllä lirisevälle lähteelle täyttämään vesipullot. Vielä kesällä lähteen silmässä oli sammakoita, mutta nyt ne ovat häipyneet jonnekin. Tuskin kuitenkaan kauas, sillä lähde pysyy sulana talvisin.

Ennen yöpuulle menoa teen vielä kävelylenkin kärrytien päähän vanhalle rantaniitylle. Koskematon, uudelleen jäätynyt nuoskalumi tekee kävelystä melkoista humpsutusta, mutta eipä tässä nyt kiireen päällä ollakaan. Metsän kohdalla on niin pimeää, että erotan häthätää kärrytien siluetin.
Lumisella niityllä pysähdyn tuijottamaan tavaalle. Sää ei ole aivan kirkas, mutta hajanaisten pilvenriekaleiden välistä näkee tähtitaivaan ajoittain jopa hyvin. Linnunradankin pitäisi kulkeman tuolla jossain, mutta siristelystä huolimatta en erota sitä. Ehkä valosaastetta on täälläkin liikaa - Virmutjoen valot kajastavat pilviin Oiningin toisella puolen, Imatran taas etelässä. Kun riittävästi tuijottaa, huomaa kuitenkin, ettei tähtien välissä olekaan aina pelkkää tyhjää! Tuikahduksia ilmestyy ja katoaa, minne sitten silmämunansa lopulta kääntääkin. Oma lukunsa ovat taivaankannen pienet matkalaiset. "Meikäläisten" lähettämät rojut eivät toki ole niitä tarunomaisimpia näkyjä taivaalla, vaikka kiva niidenkin vipellystä on seurata. Kersana sain kuulla niiden olevan vakoilusatelliitteja. Ikävää, mutta moista fiksöniä on nykymaailmassa päivä päivältä vaikeampaa kyseenalaistaa.

Kääntyessäni jotain kirkasta vilahtaa lähellä metsän reunaa. Tähdenlento! Vieläpä melkoisen kirkas, jopa Pohjantähteen verrattavissa. Nytkö saa toivoa? Pieni ääni jostain kaukaa takaa ajatusten virran läimäyttää korvalle ja muistuttaa, että tarjolla olisi taas maailmanrauhaa sun muuta ylevää... Palelevine varpaineni sorrun kuitenkin ruokkimaan lähinnä olevaa suuta. Kliseinen toive on pysynyt samana teinivuosista asti - vaihtelevalla intensiteetillä - ja vahvana se elää jälleen! Jos turhan valittamisen jättää kyynikoille ja murehtimisen vaikkapa hevosille (niillä on suuri pää), sopii iloista takaisinkytkentää vaikka odottaakin. Suupieleen syttyvä hymynkare kertoo asian laidalta omat terveisensä, nyt kun kukaan ei näe.



Sit ol jo nii pimmeet jot kamerast män maku


Otava katoaa lopulta raskaiden pilvien taakse ja taivas on jälleen pelkkä tumma katto. Kylmä ravistaa selkäpiitä. En juurikaan näe tähtiä enää paluumatkalla, ainoastaan mäen laelle näkyvät naapurikylän maston valot kiiluvat horisontissa. Ne eivät väreile kuten vaikkapa kesäyönä, mistä päättelen maanpinnan lähellä olevan melko tasalämpöistä ilmaa. Tuuli on nyt illalla alkanut heräillä sekoittamaan ilmakerroksia. Onkohan sää muuttumassa? Aitan ulkoseinällä roikkuva lämpömittari näyttää muutamaa pakkasastetta.

Aitassa kiehautan vielä iltaglögit ja kattilallisen vettä retkikeittimellä. Osan vedestä kaadan kenttäpulloon jonka työnnän makuupussin jalkopäähän, loput taas termariin aamua varten. Ennen kynttilän sammumista aitan ruutuvihkoon ilmestyy vielä muutama rivi tekstiä.



Puteli kyl tarkenoo, mites varpaat?

***


A hää työntikii yöl pöperöt maaha!


Aamulla heräilen tahmeasti kuten aina, mutta valpastun kuullessani rapinaa seinähirsien päältä. Vaikka mitään ei näy, arvaan että joku pieni hiiri pitää minulle seuraa. Onneksi suljin illalla eväät ja muut puhtaina pidettävät kamppeet tiukasti laukkuihin. Aitan lautaoven ja lattian raoista tihkuu valonsäteitä siinä määrin, että pelkään olevan jo keskipäivän. Ja niin onkin.

Ulkona miljöö on uudistanut hieman kuosiaan yön aikana. Lunta on tullut nelisen senttiä ja paksut alapilvet tahtovat läsnäolollaan ilmoittaa, että lisää ässiä voi olla hihassa jos niitä kerjätään. Kotvasen horjuttuani alkaa sadella suuria hiutaleita. Mietin nuotion virittämistä aamupuuroa varten, mutta en tahdo sulattaa kaikkea lunta nuttuun nyt kun käsillä on viimeinen tilaisuus nauttia kuivista vaatteista. Orsilla roikkuneet ajokamppeet kun eivät ole yön aikana kuivuneet tasan mihinkään! Päädyn keittämään pöperöt aitassa kaasulla.






Aamupalan, aitan siivouksen ja pyörän pakkaamisen jälkeen olen valmis. Kylmänkalvakat ajovaatteet eivät liiemmin innosta pysymään paikallaan, koska pakkanen. Viimemainittua on muuten sentään vain pari astetta. Raapustan vielä viimeiset rivit vihkoon toivoen, että niitä seuraavaksi lukiessa olisi päivä jo pidentynyt. Ovi narahtaa kiinni.

Paluumatkalla tahdon kiertää "koko saaren" kylätietä pitkin, vaikka Lempiälän kautta ajaminen hieman mäkiä tietääkin. Osa lenkistä on hiekkatietä, mutta se ei merkkaa mitään nyt pakkasella. Sileää on! Eilinen liukas jää ei ole lumen myötä kadonnut mihinkään, vaan vokottelee karavaania uusille urille kahta kavalammin. Vientiä olisi niin ojalutaman kuin vastaantulijankin suuntaan. Lempiälässä pakkaslumi alkaa pakkautua etuhaarukkaan ja voimansiirtoon, aiheuttaen ketjun hyppimistä pienimmällä rattaalla. Muutoin tekniikka pelaa kuin kello - mikä on vähintäänkin odotettua, sillä vain muutamaa päivää ennen retkeä sain läskin syyshuollon tehtyä.



Jokkii rantomi veneranta lähel Suikkallaa


Tekniikasta on vielä jauhettava sen verran, että pyörän räjäyttäminen lelusiksi kerran-pari vuodessa paitsi kannattaa, on myös alkanut jollain kiehtovalla tavalla olla osa näitä retkiä. Kaikki se mitä teki tai jätti tekemättä lämpimässä verstaassa kahvikupposen ja soittolistan viihdyttämänä, realisoituu väistämättä jokaisella retkellä. Jossain missä-lie selkä märkänä vääntäessä on joko kauhu tai nautinto tietää, että tekniikka palvelee juuri niin kuin sitä on huollettukin. Kuten vaikkapa nyt kun ilta hämärtyy, eväät hupenevat ja taivaalta sataa jotain valkeaa. Eikö raudan olisi hyvä olla miestä vahvempaa ja paremmassa rasvassa, jolloin heikomman ehdoilla menemiseen voisi keskittyä täysillä? Kotimatkan kääntyessä viimeiselle neljännekselleen, tuumin tämänkertaisen remontin menneen riittävän hyvin.

Laitoksen toimintavarmuus ei puolestaan ollut aivan vaadittua ydinvoimalan luokkaa männä kesänä, kun takatelineen "tein itte ja luulin" -tasoinen alakiinnike petti metsässä (koska missä muualla) Miehikkälän ja Virojoen välillä. Laukut jäivät heilumaan toisen alakiinnikeen ja alati löystyvien runkotukien varaan, ja parinkymmenen kilometrin lopputaival oli melkoista kolistelua... Lisäksi takarenkaaseen ilmestynyt parisenttinen skraadu piti pelkokertoimet kodillaan. Renkaalle oli jo muutoinkin annettava varsin synkkä elinajanodote kulutuspinnan käytännössä karistua isänmaahan.



Saaret o semmosii: määränpää vällei näkys horisontis mut kierrä vaa kiltist kylä kaut!

Pöperöinen lumi ja matalahkot rengaspaineet pitävät huolen viihtymisestä loppumatkalla. Pimeä saapuu vähän ennen Rasilaa, mikä sopii hyvin. Enempää ei tarvitsekaan kammeta maksetun liikkeen seassa, sillä pyörätie vie kotiin mikäli se sieltä tännekin toi. Seurailen paria-kolmea unisesti poukkoilevaa pyöränjälkeä. Kun eväät on lopulta syöty ja selkä hikoiltu riittävän märäksi, alkaa ajatus kotiinpääsystä vallata itselleen alaa. Nyt on päästävä hakemaan uutta halua seuraavia retkiä varten! Arkinen hurlumhei pitäköön huolen siitä että sitä löytyy.

 ***

Kotona mietin, mikä mahtoi tehdä tästäkin retkestä retken. Ohimennen luulen saavani kiinni ajatuksesta - tänne on vain pitänyt päästä. Ei varsinaisesti löytämään mitään uutta, vaan juurtumaan tähän nykyiseen. Kulkemaan siellä missä kulki silloin kun toiveet ja murheet olivat kovasti erilaisia. Toteamaan, että paljon on ovia suljettu ja vähintään yhtä monta ikkunaa jäänyt raolleen. Nauramaan vanhoille peloilleen ja kokemaan nykyisiä. Näkemään lopulta kaiken muuttuvan...

Sytyttämään nuotio samaan vanhaan paikkaan kuin silloin.


tiistai 12. joulukuuta 2017

Nuku yö ulkona: Hiekkapakka

Kesä kului taas jonnekin, älkääkä kysykö minne. Joo joo, on ollut tarkoitus kirjoittaa jo ummet ja lammet bittiavaruuteen, mutta talon ulkopuolella sijaitseva maailma ja muut tekosyyt ovat pitäneet minut otteessaan - ja hyvä niin. Tänne paralleelitodellisuuteen voitaneen silti kirjoittaa seuraavaa:

***

Kesäkuun alkupuolella kamraatti ja Kokovartalokommando Joonas vinkkasi, että viikonloppua teemalla "Nuku yö jossain muualla kuin nössössä makuuhuoneessasi" vietettäisiin jälleen 17.-18.6. Vastoin kolmivuorotyön lainalaisuuksia kyseinen viikonloppu sattui myös minulla täysin vapaaksi, joten pitihän harvinainen tilaisuus hyödyntää jollain tavalla! Lauantai 17.6. oli kaiken hyvän päälle valtakunnallinen Luonnon päivä, jolloin kaikenlaiset yliluonnolliset tempaukset kannattaa toteuttaa. Jos milloin.

Primitiiviajatukseni eräänlaiseksi "utuiseksi tavoitepisteeksi" muodostuneelle Hiekkapakan sääasemasaarelle räpiköimisestä sai selkeää kannatusta Kommandolta. Eikä suotta, sillä onhan mokomalle pikselin kokoiselle maatilkulle yritetty taivaltaa porukalla jo ainakin kolme kertaa - onnistumatta. Ylivoimaiset olosuhteet tai liian hidas reagointi kelvollisiin jääkeleihin olivat aina vieneet voiton kotiin. Nyt oli kuitenkin tarjottimella kesäinen Saimaa, inkkarikanootti ja kiire ei-mihinkään eli "ei pitäis enää olla vaikeeta."

Notta jokosta käis lutviutummaan?



Joha tokkiisa


Keulamoottori käynnistelee


Lauantai-iltapäivällä starttaamme tuntemattomasta imatralaisesta pihasta lyhyelle siirtymämarssille Malonsalmeen. Jokin aika sitten talviuniltaan herätetty rupinen ruuheni ei ole (vieläkään) kelvannut pitkäkyntisille, mikä on reissun kannalta melko oleellista. Likaisista töistä keulapotkurin virka arvotaan Joonakselle. Minä kömmin takatuhdolle perämoottorin omituisuudessa.

Kesän ekalla reissulla tasapainottelu ja kuormaaminen vaativat aina hieman muistelemista. Pian muistetaankin, että rinkat kannattaa suosiolla kaataa lattialle vaikka siellä hieman märkää olisikin. Kahteen pekkaan melominen on lisäksi jäänyt minulla melkoisesti vähemmistöön ja lantioliikkeiden vaiheistuksen olisi toimittava koko korporaation tasapainon eduksi. Pikku säätämisen jälkeen homma alkaa sujua ja maisema vaihtua.



Aavoilla vesillä sääennuste on nautittavissa suoraan silmämunilla. Nyt se oli myös kuultavissa korvilla - ja oliko ennuste hyvä, se on toinen juttu


Pidämme ensimmäisen breikin Lammassaaren edustalla siinä pienessä saaressa, johon ei ikinä ole asiaa ja jonka nimeä en muista. Väylämerkin juuressa tähyän kohti Hetonselkää ja siellä roikkuvia sadeharsoja. Minne ne ovat menossa? Päivän mittaan saamani yleisen tuntuman pohjalta veikkaan itää. Oman mausteensa tunnelmaan tuo myös selältä kantautuva kumahtelu. Aiemmin päivällä näköpiirissä on jo ollut ukkosta, ja sama villitys näemmä jatkuu! Henkilökohtaisesti en pistäisi lainkaan pahaksi, jos jouduttaisiin rantautumaan ja väistämään kuuroa jonnekin saarenpahaseen. Vesillä on ukkoseen kuitenkin suhtauduttava aivan erityisen vakavasti, joten lienee terveellisempää että pilven ja meidän kurssit eivät kohtaa. Ainakin, jos mielimme ehtiä Pakkaan vielä tänään.







"MeneAmmattilainen Sankari Neljä Hopea" sekä pätkä aluksen perinteisempää koneistoa



Joonas on varustautunut tälle reissulle uudenkarhealla teknologialla - äksön-kameralla. Miäs on alkanut itseopiskella valo- ja videokuvaamisen saloja. Tällaiset pikku kamerat kuulemma tykkäävät vauhdista ja vaarallisista tilanteista, eli mikäs olisikaan tylsem oivallisepaa dokumentoitavaa kuin kahden intiaanikkeen turvallinen räpiköinti Saimaalla? Aparaatti pääsee melan kyydissä milloin veteen, milloin ilmaan ja kaikki tietenkin tallentuu! Tämä on - uskokaa vain - melko uutta allekirjoittaneelle, jonka habitusta harvempi kamera ja mikrofoni rakastaa. Vaan odottakaas!





Vedenpinta on laskenut sitten viime veneilyni, paljastaen pitkän ja kavalan hiekkasärkän Ylä-Lylyn kaakkoispäädystä. Tuntemattoman potkurin kappaleita ei onneksi löytynyt...






Pidämme tauon Mietinsaaren eteläkärjessä, josta matka jatkuu Satamosaaren pohjoispuolelta kohti Ylä-Lylyä. Täyteen äänekkäitä kesälomalaisia lastattu vene puksuttaa edestämme kohti Satamon hiekkalaguunia. Luvassa lienee ankaraa biletystä navakan laitamyötäisen voimin, tyyrpuurista paapuuriin ja lopulta kölin ali. Ohitamme saaren turvallisesti kaljapullon kantaman ulkopuolelta.

Etappi Satamosta Ylä-Lylylle on matkan pisin selän ylitys - noin kolme kilometriä, ajallisesti puolen tunnin luokkaa. En jaksa olla jälleen selittämättä sitä, kuinka vesillä etäisyydet ja niiden (ali)arviointi tekevät tepposensa valtaosapäiväiselle maakravulle. Eihän tässä ole ennen mennyt puoleen kilometriin näin kauaa? Niin, no. Kun... Aijaa.
Aiemmin horisontissa roikkuneet sadepilvet ovat jo väistyneet kirjaimellisesti takavasemmalle, kaiketi kastelemaan joutsenolaisia.



No niin, saavuttiin aluevesille!


Auringon kehrä on jo kovin kultainen saapuessamme perille Pakkaan. Lounainen iltatuuli puhaltaa vielä siinä määrin, että rantautuminen onnistuu kunnolla vasta koilisrannan kivipoukamassa. Milloin ja millä laitteella viimeksi kävinkään täällä? Se taisi olla helmi-maaliskuun taitetta, sinä yhtenä ja ainoana iltana, jolloin olisi ollut passeli keli pyöräillä vaikka koko Suur-Saimaa päästä päähän ja ympärikin kaiken varalta... Tyydyin silloin käymään Päihänniemessä, mikä toki jo sinälläänkin käy reviirin laajennuksesta. Mutta nälkä jäi.

Aikamme haahuiltuamme alamme kaivella iltapalaa esiin rensseleiden ja sässynöiden uumenista. Tavallisen rehdit reissueväät hupenevat käsikynkkää auringonsäteiden kanssa. Jälkiruoaksi jaetaan vesimeloni! Puolikkaan melonin ahtaminen kitusiin yhtä soittoa ei ole mahdoton tehtävä, mutta siivujen huvetessa tahtikin putoaa... Onneksi pikku sikailu on sallittu näin ei-missään-olosuhteissa. Iltaa juhlistavien mallasvalmisteiden nauttimisesta ei ole raportoitavaa koska niitä ei nautita.



PÖÖ! Araknofobisille tiedoksi, Hiekkapakka on myös satojen - ellei tuhansien - pulleiden hämähäkkien koti. Näitä pikku veitikoita oli todellakin joka oksassa!







Kuva saattaa sisältää Kokovartalokommandoja


Majoitteeksi on tällekin reissulle valikoitunut jo moneen otteeseen hyväksi havaittu C-laavu, eli taiteen säännöille sentteriä esitellen risukkoon äherretty tarppikangas. Nyt on todellakin luotettava risuihin, sillä se on kaikki mitä saaripahasella on tarjota! Saamme töskittyä soraan jokseekin kelvolliset tasanteet höyhensaarimatkoja varten.

Yön hämärtyessä rauha laskeutuu Saimaalle. Vain tuuli ja vesi jatkavat valvomistaan.




Mañana, eli syssymmäl


Konenäöllä varustettu cordura-koala


Sunnuntaiaamu valkenee harmaissa ja yllättäen myös kivuliaissa merkeissä. Ohimossa polttelee. Kohta polttaa myös niskassa - mitääs tämon? Räväytän silmät auki ja tarkastelen tilannetta. Hämähäkkien lisäksi luotoa asuttavat näemmä myös keltiäiset! Ja nyt ne asuttavat myös makuupussia. Tässähän onkin jo huilattu kylliksi?

Aamupäivän sää on rahtusen tuulisempi kuin eilen, mikä usein tietää iltapäivälle vieläkin reippaampaa puhuria. Sateen kanssa on ihan kiikun kaakun. Aamupalan ja leirin purun myötä vaaka kallistuu lopulta märemmälle puolelle ja toiveille kuivasta matkaamisesta sopii sanoa hyvästit.



Rapukekkerit ovat päättyneet



Kuljeskelemme aikamme luodolla sopivaa tuulirakoa toivoen. Tilanne selällä näyttää ajoittain tuskalliselta, välillä taas korkeintaan siedettävältä. Vaahtopäitä joutuisimme kuitenkin kohtaamaan ajoittain, joten on parempi lähteä nyt ajoissa kuin viivytellen.
Ja viimemainitusta puheenollen; on jo puolipäivä!

Kahdella ukolla ja varusteilla kuormattuna inkkarikanootti ui tunnetusti syvemmissä vesissä kuin omilla räpiköinneilläni. Sivumyötäiset allot eivät kuitenkaan jaksa nousta laitojen yli ja keulamiehestä on toden totta hyötyä, niin kurssin kuin mielenterveydenkin ylläpitämisessä. Tasapainoa tarvitaan ja hartiaa juilii, mutta taittuupa toki matkakin.









Paluumatkan suoraviivaisuus senkun vaan vahvistuu, kun sade liittyy seuraamme toden teolla. Taival taittuu lopulta parilla-kolmella pikku stopilla sen kummempia kaunistelematta. Käy niin kuin on usein käydäkseen; märimmästä väännöstä ei tulekaan enää valokuvia ihmeteltäväksi!



Jo veti harmaaksi


Keulan kolahtaessa kotirantaan ei into ole enää varsinasesti ylimmillään, joskin tunnelma on kyllä kohdallaan. Innostumme vielä käyttämään videokameran loput virrat erinäisiin otoksiin ja eksperimentteihin. Jää nähtäväksi, tuleeko reissusta joskus liikkuvaa kuvaa internet-ihmisten katsottavaksi - vai jäävätkö otokset omia albumeita rikastuttamaan. Jo nyt on selvää, että retki tullaan vielä muistamaan pimeinä talvi-iltoina, glögilasin äärellä.
Ilman terästyksiä.